perjantai 26. helmikuuta 2010

Reijo Mäki: Valkovenäläinen

Lomalla luen dekkareita. Joululta jäi lukematta vino pino, jota yritän nyt pikku hiljaa madaltaa.

Jonkinlaista dekkariväsymystä olen huomannut, sillä meni hieman arpomiseksi, minkä aloittaisin. En halunnut mitään liian rankkaa tai vakavaa, joten tartuin Vares-kirjaan.

Jussi Vares saa tässä kirjassa toimeksiannon kustantajalta. Dekkarikirjailija Oxbacka on kuollut, ja epäiltyjä ovat sekä talonvaltaajataiteilijat että hihhuliuskovaiset. Varsinainen rikollisporukka tulee kuvioihin Oxbackan kohtalokkaan Venäjän-reissun takia. Vares tutkii tapausta parhaansa mukaan, mutta sen verran monta käännettä ja tekijää on mukana, että kokonaiskuvaa hän ei saa. Lukija onneksi pysyy kärryillä koko ajan, vaikka näkökulma vaihteleekin.

Mäen dekkarit ovat siitä mukavia, että niissä on huumoria. Heh - YTL:n ansiosta olen pohtinut huumorin lajeja, joten minun pitäisi nyt pystyä tarkkaan analyysiin... No, Mäen kirjojen hahmot ovat monesti koomisia - tragikoomisia tosin. Erityisesti roisto-osastoon kuuluu surkuhupaisia hahmoja, joiden elämäntarinan Mäki piirtää lyhyesti, mutta vakuuttavasti. Todelliset isot roistot jäävät taustalla vaikuttaviksi voimiksi, joihin vain viitataan. Vareksen tempoilu kapakoissa ja naismaailmassa sekä hänen juoppokumppaninsa edustavat myös kirjan huumoria. Tässä teoksessa voi sanoa olevan jopa aina suosittua pieru-huumoria: novellikirjailija Luumäki kärsii ajoittaa nimittäin vatsavaivoista.

Olen aiemmin pitänyt Mäen kirjojen yhteiskunnallisiin teemoihin liittyvää kritiikkiä ironiana, mutta luettuani hänen kolumnikokoelmansa Yhden tähden mies en ole enää aivan varma. Oli Mäki kritiikissään tosissaan tai ei, niin hän ei onneksi kuitenkaan saarnaa.

Jos on lukenut Mäen dekkareita ennen, tykkää tästä varmasti. Jos ei, niin on vaikea sanoa. Minulle Vares-kirja kerran vuodessa on hyvä tahti.

torstai 25. helmikuuta 2010

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija (2009)

Tässä novellikokoelmassa on tarjolla kymmenen tarinaa kulttuurien kohtaamisesta. Zinaida Lindénin novelleissa päähenkilöinä ovat venäläissyntyinen nainen ja suomalaissyntyinen mies. Tarinoissa kohtaavat siis venäläinen ja suomalainen kulttuuri, mutta aivan niin yksioikoinen asetelma novelleissa ei pelkästään ole.

Suomalaiselle lukijalle tarjotaan toki näissä tarinoissa maahan muuttaneen näkökulma, mutta novellien ydin on oikeastaan naisen ja miehen kohtaaminen. Lindén tuo lukijan eteen monenlaisia henkilöitä. On Kotkasta kotoisin oleva majatalonisäntä, jonka feromonit ovat saattaa kuvisopen sekaisin novellissa Vuorenkuninkaan salissa. On Japanissa asuva "Mona Lisa", joka pääsee ihmettelemään ystävänsä Julian avioliittoa novellissa Romeo ja Julia, ja on Ofelia-novellin murhattua äitiään kaipaava Paavo.

Yhteistä kaikille on haparoiva pyrkimys toisen ihmisen luo. Joskus yhteinen sävel löytyy, kuten Fauni-novellin alttoviulistin ja tuubansoittajan tapauksessa. Joskus taas ihmiset jo kohdatessaan tietävät, että pieleen menee, kuten ruotsi-venäjä-tulkin ja kuvataiteilijan kohtaamisessa ahvenanmaalaisessa oikeussalissa novellissa Esperal. Joissakin tapauksissa lukija saa itse täydentää tarinaan haluamansa lopun. Novelleissa Imperiumin sirpaleet ja Ruusun suudelma esitellään parit, jotka saattavat päätyäkin onnellisesti yhteen.

Novelleissa kuvataan lämpimän humoristisesti ihmisiä, jotka yrittävät löytää elämäänsä kumppanin. Suurta rakkautta ei kukaan odota, vaan rauhallinen elämä toisen kanssa on monen toiveena: "Ehkä Paavon entinen vaimo oli oikeassa. Ehkä Paavo oli väritön. Mutta mitä sitten, pitäisikö sitä elää riikinkukon kanssa?"

En ole lukenut Lindénin romaaneja Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista, vaikka olen niitä kirjastossa käsissä pyöritellyt. Tämän kokoelman perusteella luulen jompaankumpaan tarttuvani.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Tuukka Sandström: Taksipuhetta (2009)

Kiinnostaako sinua tietää, mitä ihmiset puhuvat taksissa? Tuukka Sandström paljastaa esikoisessaan, mitä taksinkuljettajat pääsevät, tai minun näkökulmastani joutuvat, kuulemaan töissä.

Sandströmin kirja oli lukupiirimme vuoden ensimmäinen, ja se valikoitui luettavaksi, koska kirjailija on erään jäsenemme entisiä oppilaita. Äikänopettajana ainakin minä olisin mielissäni, jos joku opiskelijoistani julkaisisi kirjan. Ainakin tietäisi, ettei ole onnistunut tappamaan lukemisen ja kirjoittamisen iloa. Sandström on vieläpä perustanut oman Idiootti-nimisen kustantamon.

Kirja koostuu sivun-parin mittaisista dialogeista. Ne on jaettu kuuteen lukuun, jotka on nimetty autonosien mukaan. Luvuilla on lisäksi niiden teemoja kuvaavat alaotsikot: ahneus, viha, turhamaisuus, rakkaus, hämärä ja totuus. Kirjaa on ilo lukea. Dialogi on napakkaa, ja painopiste on asiakkaissa, jolloin lähes joka juttuun saadaan clou. Sanavalmiin kuljettajan mietteitä olisi kyllä lukenut enemmänkin. Harvoin nauran ääneen kirjaa lukiessa, mutta Taksipuhe on paikoin sen verran uskomatonta, että väkisin naurattaa. Alun ja lopun lyhyet tunnelmapalat antavat viitteitä siitä, että Sandströmiltä voisi odottaa kenties muutakin kuin humoristista sanailua, mikä siis on hänellä ehdottomasti hallussa.

Asiakkaiden kirjo on suuri, mutta pääpaino on hulluissa ja humalaisissa. Kovin montaa asiallista kyytiä ei ole, mikä on aivan ymmärrettävää. Eihän vaikka kaltaiseni tavallinen äikänope, joka tarvitsee keskipäivällä kyydin työterveysasemalle, ole mitenkään huvittava tai erikoinen asiakas. Sen sijaan huoria etsivät perheenisät ja ”etsä tiedä, kuka mä oon” –blondit ovat ainakin huvittavia, toki paikoin surkuhupaisia.

Viha-jakso oli suosikkini, aiheestaan huolimatta. Sandström paljastaa yhden nykymaailman ongelman kertoessaan, miten vuorotellen eri kansallisuuksia edustavat kyydittävät selvittävät kuskille, mitä naapurikansaa kannattaa varoa, kun ”niillä on kaikilla puukot”. Kirjassa on jonkin verran muuta kuin suomea puhuvia asiakkaita, mutta kaikki erikieliset sitaatit oli käännetty kirjan loppuun, mistä lukija kiittää. Toinen, hauska jakso on turhamaisuus. Lukekaa itse, millainen asiakas on entinen taksikuski ja miten juttua syntyy vaikka viiksistä.

Lukiessa mietin, mitkähän tarinat ovat totta, ja kun lukupiirissämme kuulin kirjailijan tavanneelta jäseneltä, että kaikki, niin en tiennyt, mitä ajatella. Tarinoita on toki paikoin väritetty ja henkilöitä muutettu, mutta silti ei tahtoisi uskoa joitakin tapauksia eläviksi ihmisiksi. Piirissämme epäuskottavana pidettiin esim. taksin takapenkillä jahtimakkaraa syövää mummoa. Minä taas en haluaisi uskoa, että kaduilla kulkee tästä näytteestä päätellen melkoinen määrä huorien perässä kulkevia kännikaloja. Kaikki örvellykset samoissa kansissa saivat myös miettimään, millaista on, kun osa työtä on kuunnella niitä. Onkohan kirjailija taksityössään viihtynyt? Hän ainakin osaa esittää surkeatkin jutut humoristisesti.

En muuten ollut ainoa lukupiirissämme, joka kirjan luettuaan taksissa istuessaan oli miettinyt, mitähän tässä oikein sanoisi. Ymmärsin kirjasta, että henkilökohtaisuudet ärsyttävät erityisesti, mutta eipä tapanani ole kommentoida kenenkään ammatinvalintaa, ainakaan jos istun kyydissä ja tarkoitus on päästä perille. On aika uskomatonta, että asiakas rupeaa neuvomaan kuljettajaa tyyliin ”hanki, poika, ammatti”.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti. Sandström ei ehkä kerro tässä kotomaamme koko kuvaa, mutta mainion siivun nyky-Suomesta hän eteen tuo.