sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Marsha Mehran: Ruusuvettä ja lammaspataa

Jos kirjan nimessä mainitaan ruoka ja takakannessa luvataa reseptejä, olen myyty. Nappasin siis tämän kirjan oitis kirjastosta mukaan, vaikka arvasin, että tiedossa on romanttista hömppää.

Ruusuvettä ja lammaspataa on jälleen yksi yhden aiheen (tässä ravintola) kirja, joka tapahtuu Suomesta katsoen riittävän eksoottisessa maisemassa, tässä tapauksessa Irlannissa. Eksotiikkaa kirjaan tuovat myös sen päähenkilöt, iranilaiset siskokset, jotka ovat paenneet pieneen rannikkokylään ja perustaneet sinne ravintolan.

Kirja on viehättävä ja tapahtumat toki ennalta-arvattavia, mutta irlantilaisen keijukaismystiikan ja itämaisten ruokien yhdistelmä on riittävän erikoinen pitääkseen mielenkiinnon yllä. Niin paljon en tästä kuitenkaan innostunut, että etsisin käsiini edellisen osan.

Muistan lukeneeni jonkin muunkin Irlantiin sijoittuvan romanttisen kirjan ja pitäneeni siitä. Verrattuna amerikkalaistyylisiin "nuorten naisten nykypäivää kartoittaviin" kirjoihin Eurooppaan sijoittuvat romaanit ovat jotenkin maanläheisempiä. Sitaatti oli toisen kirjastolöydön takakannesta. Jane Greenin Anoppiahdistus kuulosti (takakansitekstistä huolimatta) sopivalta pitkän viikonlopun viihteeltä, mutta jäi alkusivuille. Kunhan vain muistaisin seuraavalla kerralla, että olen jo kokeillut. Minulla on paha taipumus kantaa kirjastosta samoja kirjoja moneen kertaan.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Janet & Isaac Asimov: Norby - seonnut robotti

Haluan kannustaa kaikkia lukemaan. Erityisesti yritän saada sukulaislapset innostumaan lukemisesta, ja yhtenä keinonani on kirjojen suositteleminen. Jotta voisin suositella kivoja kirjoja, minun täytyy tietää niistä jotain. Siksi vierailen säännöllisesti kirjaston lasten ja nuorten osastolla.

Tämä pikku kirja (119 sivua) aloittaa Norby-sarjan, josta ei ilmeisesti ole suomennettu kuin tämä ensimmäinen. En tosin ihmettele, jos tämä ei ole vedonnut nuoriin lukijoihin. Tosin minun on vaikea ajatella, mitä olisin pitänyt kirjasta sen kirjoitusvuonna 1983, joilloin oli nuori itsekin. Ehkä se olisi ollut ihan kiva.

Kirjailija Isaac Asimov on kuuluisa sci-fi-kirjoistaan, mutta täytyy tunnustaa, etten ole lukenut yhtään. En ole koskaan ollut kovin innostunut siitä genrestä, mutta ajattelin, että tunnetun kirjailijan lastenkirjasta olisi kenties hyvä aloittaa. Samalla saisin uuden kirjan suositeltavaksi suvun lapsille.

Tätä kirjaa en aio suositella. Tiedän kyllä, että veljenpoika arvostaisi näin lyhyttä kirjaa, mutta minusta sisältö saisi olla kiinnostavampi. Kirjaa alkaa lupaavasti: Jeff Wells joutuu ulos Avaruusakatemiasta ja hankkii halvalla robotin, joka pystyy tekemään paljon sellaista, mitä muut robotit eivät pysty. Valitettavasti tällä Norby-nimisellä robotilla on myös omalaatuinen persoonallisuus, jonka ansiosta Jeff joutuu käsittelemään sitä kuin tuittupäistä lasta.

Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti, kun Jeff ja Norby etsivät Jeffin veljeä ja sitten pakenevat Aurinkokuntaa uhkaavia roistoja. Kirjan juoni on seikkailua ja henkilöhahmot siihen sopivia. Mukana on vähän huumoriakin. Minua huvitti lopun taistelukohtaus, jossa roolin saa myös lintubongareita johtanut neiti Higgins.

Kokonaisuus on hyvistä elementeistä huolimatta vaisu. Jotenkin vain kirja on vanhanaikainen. Tämän sanottuani tekisi mieli lukea edes pätkä jostain Jules Vernen kirjasta, jotta näkisi, onko aika syönyt sitäkin. En nimittäin usko, että vanhanaikaisuuden tunne tulee vain siitä, että kirja on yli kaksikymmentä vuotta vanha. Muistan hyvin esimerkiksi Tähtien sota -elokuvan, joka ilmestyi vuonna 1977, eikä ole mielestäni vieläkään menettänyt tehoaan.

lauantai 14. elokuuta 2010

Eoin Colfer: Vielä yksi juttu...

Eoin Colfer on kirjoittanut kuudennen osan Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja -trilogiaan. Tartuin siihen epäileväisenä, sillä en ole oikein innostunut jatko-osista, varsinkaan jos jatko-osan on kirjoittanut joku muu kuin alkuperäinen kirjailija.

Olen pitänyt Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjoista. Niistä on ollut paljon juteltavaa Veljenpojan kanssa. Niissä on Harry Potter meets James Bond -aihe ja humoristista tyyliä. Siksi uskalsinkin ottaa tämän kirjan, koska tiesin Colferin osaavan kirjoittaa hauskasti.

Vielä yksi juttu... alkaa vanhojen tuttujen henkilöiden esittelyllä. Uutena hahmona mukana on Arthur Dentin tytär Random. Maapallo tuhotaan jälleen, mutta pieni joukko maan asukkaita on aiemmin lähtenyt toiselle planeetalle. Sankarit lähtevät matkalle halki avaruuden estääkseen vogonien yrityksen tuhota kaikki jäljellä olevat ihmiset. Mukana hääräilee oikeita jumalia, joista Torilla on suurin rooli.

Kirjassa on paljon hauskoja kohtauksia. Suosikkini on luku, jossa "uuden maan" asukkaille etsitään jumalaa. Asukkaiden johtaja haastattelee jumalaehdokkaita kunnon "mitkä ovat vahvuutesi jumalana?" -tyyliin. Kuitenkin minua häiritsivät tässä kirjassa juuri ne asiat, joista pidän Adamsin kirjoissa eli erikoiset henkilöhahmot, monet alaviitteet ja tarkat selitykset. Plussan puolelle lukukokemuksen vie huumori. Hauskat kirjat, siis sellaiset, jotka saavat nauramaan, ovat harvassa.

Kirja loppuu niin, että epäilen jatkoa olevan tulossa. Aion kyllä lukea senkin. Pienellä varauksella voin tätä suositella Linnunrata-faneille. Jos trilogiaa ei ole lukenut, tästä voi olla vaikea saada otetta.

torstai 12. elokuuta 2010

Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua (2009)

Zacharias Topelius on ainakin kaikkien keski-ikää vanhempien tuntema satusetä ja Suomen kuvaaja. Muistan minäkin lastentarhaikäisenä ihailleeni isoja tyttöjä Adalmiinan helmi -näytelmässä ja lukiolaisena ahmineeni Välskärin kertomukset.

Merete Mazzarella
on kirjoittanut yhden päivän romaanin Topeliuksen elämästä vuonna 1897, vuotta ennen tämän kuolemaa. Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään. Topelius herää, syö päivän ateriat, kirjoittaa viestejä ja käy kävelyllä.

Topelius on jo vanha mies ja haluaisi elää rauhassa, nauttia elämästään ja hoitaa kirjeenvaihtoa, joka tosin on rasittavaa. Sen verran paljon erilaisia pyyntöjä ja fanikirjeitä hänelle tulee. Elämää häiritsevät sekä heikentynyt terveys että tyttäret.

Varsinkin Toini-tyttären elämä ja ajatukset aiheuttavat päänvaivaa. Toisaalta Topeliusta kiehtoo naisten välinen ystävyys, toisaalta hän ei voi ymmärtää, miksei tytär jaa isänsä ajatusmaailmaa, jossa nainen on "kodin lempeä, suloinen hoitajatar".

Kirjan sisältö ja imu tulevat Topeliuksen ajatuksista. Mazzarella on käyttänyt Topeliuksen tekstejä, kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä ja runoja, ja merkinnyt ne, mikä häiritsi minua aluksi. Vaikka totuin merkintöihin, aloin miettiä niiden tarkoitusta. Kirja ei ole elämäkerta, mutta autenttiset tekstikappaleet antavat vaikutelman, että teksti todella kuvaa Topeliuksen elämää. Muistan, että minulla oli sama ongelma lukiessani Rakel Liehun Helene-romaania. Tiesi lukevansa fiktiota, mutta teksti on niin taitavaa, että taiteilija alkaa elää.

Ajoittaisesta hämmennyksestä huolimatta pidin tästä kirjasta todella. Olen pitänyt kaikesta, mitä Merete Mazzarella kirjoittaa. Vaikka päähenkilön muistot ja ajatukset olivat paikoin negatiivisia ja ahdistuneitakin, niin teksti oli ihanan rauhoittavaa, mikä varmasti johtuu 1800-luvun ja Topeliuksen varkkaisen elämänmenon kuvaamisesta. Luin tätä usein illalla ennen nukahtamista, jolloin riitti lyhyt pätkä rauhoittamaan ajatukset.

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Mirva Saukkola: Murhaava katseluaika & Hautajaishäät

Sitaisen punaraidallisen Lexinton-esiliinani pois ja otan Euromarketista ostetun valkoisen tarjottimen, jolle olen asettanut vihreät Arabian mukit ja kirpputorilta ostetut lasilautaset. Vien teen ja Domino-keksit patiolle miehelleni, joka istuu kansituolissa mustissa Fjällrävenin housuissaan ja sävyyn sopivassa Love Records-T-paidassaan. Minulla on Intersportin alennusmyynnistä ostetut bikinit ja asetun toiselle tuolille lukemaan Mirva Saukkolan dekkaria.

En taida valitettavasti osata kunnolla matkia näiden dekkareiden tyyliä, joka alkoi ärsyttää melko pian. Nappasin kirjat kirjastosta ilahtuneena, koska ajattelin löytäneeni uuden kivan suomalaisen dekkaristin. En siis löytänyt. Tekstissä on liian paljon product placementia, eikä todellakaan mitään Pirkka-tuotteita, vaan maailmanmerkkejä ja muuta luksusta.

Päähenkilö Noora Hankasuo on toimittaja, joka elää yli varojensa ja ottaa siksi vastaan erilaisia työkeikkoja. Jollakinhan hänen täytyy kalliit vaatteet ja shampanjat maksaa. Kirjassa on siis jonkin verran ironiaa, mutta jatkuva tuotetykitys vie siltä pohjaa.

Murhaavassa katseluajassa Nooran työ on kirjoittaa talk-showta ja Hautajaishäissä hän kirjoittaa eri lehtiin ja valmistelee häitään. Molemmissa kirjoissa esiintyvät hänen elämänsä miehet sekä ystävät. Kirjoissa kuolee ihmisiä, mutta murhien tutkinnasta kertominen ei ole niin tärkeää kuin Nooran miesasiat.

Teksti on sujuvalukuista, ja siinä on paikoin hauskoja vertauksia. Nooran ajatuksina esitetään myös pohdiskelua journalismista ja naistenlehdistä. Kirjat lukee nopeasti, joten ne sopivat tämän hellekesän viihteeksi riippukeinuun. Jopa Mieheni luki toisen näistä, tosin siinä vaiheessa kun kaikki muut oli jo luettu eikä jaksettu lähteä kirjastoon.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua


Ostin tämän kirjan pari vuotta sitten, koska takakannessa Manuel Vásquez Montalbán suositteli sitä. Luin pari riviä alusta, mutta jotenkin vain en päässyt eteen päin. Sitten tuli lukupiirimme kesäretki, jota varten jokaisen piti lukea omavalintainen kirja. Koska en keksinyt mitään muutakaan enkä ehtinyt kirjastoon, päätin lukea tämän. Arvelin, että takakannessa luvatut viinanjuontikuvaukset sopisivat retkemme luonteeseen :)

Kirjan päähenkilö on Pablo, joka on perheensä mielestä tyhjäntoimittaja ja omasta mielestään ehkä elämäntaiteilija. Hän asuu ja elää isänsä rahoilla ja on koko ajan velkaa baariin. Hän ryyppää, polttaa pilveä ja käy huorissa. Näistä kaikista kerrotaan melko tarkkaan, muttei kuitenkaan inhorealistisesti. Koko tarina on takakannen kuvauksen mukaan dekkarisatiiri, ja eräänlainen kepeys leimaa koko tarinaa, vaikka välillä siinä on melko jännittäviäkin kohtauksia.

Pablon seikkailu alkaa, kun hänen veljensä "the First" pyytää häntä selvittämään erään kiinteistön asioita. Heti sen jälkeen veli katoaa. Jutun juoni on melko monimutkainen. Mukana seikkailee hakkereita ja filosofeja, ja taustalla on Barcelonan baareja ja ravintoloita sekä laitapuolen kulkijoita. Salaperäisestä kiinteistöstä seikkailu jatkuu salaperäisen internetissäkin vaikuttavan salaseuran pariin. Oman lisänsä tarinaan tuovat Pablon ja Firstin vanhemmat eli Patriarkka ja Rouva Äiti, jotka edustavat rikasta yläluokkaa. Erityisesti äidin hahmo tuo kirjaan huumoria.

Kirjaa voisi kuvata sanalla erikoinen. Viihdyttävä, mutta ei tavanomainen. Jos pitää erikoisesta huumorista ja mysteereistä, pitää tästäkin kirjasta.

Laura Lähteenmäki: Kaaso


Kun kirjan kannessa on kaunis mekko ja se on omistettu "Sannalle ja Annille - teidän kaasonanne oli ihana olla", ei tule ensimmäiseksi mieleen, että kirja olisi muuta kuin kepeää viihdettä. Laura Lähteenmäki on tarttunut aiheeseen, josta saisi humoristisen romanttisen komedian, mutta onkin valinnut aiheen eli kaasona olemisen ja naimisiinmenon vain kehykseksi, johon hän asettelee näytille useita eksyksissä olevia ihmisiä.

Kirja alkaa takaumalla, joka saattaa hämätä lukijaa. Hämäsi ainakin minua. Ihmettelin lukiessani, mihin alussa mainittu lapsi oikein on kadonnut, kun siitä ei puhuta mitään. Luulin lähes koko ajan, että kadonneella lapsella selitettäisiin ainakin osa päähenkilön vaikeuksista.

Ilona on kolmikymppinen museoalan ammattilainen, joka ei ole vielä saanut vakituista työtä. Ei ole miestäkään, mistä hänen äitinsä jaksaa huomautella, varsinkin kun pikkusisko Marikki on menossa naimisiin. Marikki on yksi kolmesta morsiamesta, jonka kaaso Ilona on: "lapsimorsian, prinsessamorsian, pakkomorsian, toisen kierroksen morsian". Ilona on matkustellut ja asunut ulkomailla, mikä on vieraannuttanut hänet entisistä ystävistään. Oikeastaan ystävyksistä ei voi puhua, sillä ketkään kirjan henkilöistä Ilonaan ihastunutta Ilpoa lukuunottamatta eivät tunnu kohtaavan toisiaan. Ilona on ulkopuolinen, koska ei ole morsian.

Kaikilla on oma elämänsä ja omat murheensa. Erityisesti kirjan morsiamet eivät tunnu välittävän muusta kuin polttari- ja hääsuunnitelmien etenemisestä. Ketään ei kiinnosta, millä pätkätyöläinen kaaso kustantaa juhlinnan ja miten hän jaksaa tehdä kahta työtä. Ilona ei osaa sanoa ei, vaan joustaa aina auttamaan. Hän jopa muuttaa ystävänsä ja kummityttönsä äidin kotiin, kun tämä joutuu sairaalaan synnytyksenjälkeisen masennuksen takia.

Lehtimäki kirjoittaa naisista hyvin. Kirjan naishahmot ovat sekä uskottavia että epäuskottavia. Ilonan pyrkimys saada työtä ja paikka elämässä on käytöstä, joka tuntuu luontevalta, samoin hänen pakkomielteinen liikkumisensa. Sen sijaan hänen alituinen joustavuutensa tuntuu oudolta, ja lukija onkin iloinen, kun hän lopulta päätyy sanomaan ei. Myös jokainen morsian osoittaa piirteitä, jotka tunnistaa. Mieshahmot ovat heiveröisempiä. Olisi odottanut edes vaimonsa sairaalaan vieneen Janin hahmon tarkempaa kuvausta. Nyt jäi vaikutelma kuin mies olisi vain vaihtanut lapsenhoitajaa. Paikoin jää kaipaamaan selityksiä: Miksi Ilonan äiti käyttäytyy niin eri tavoin tyttäriään kohtaan? Mitä pahaa isä on tehnyt? Miksi Ilona on niin ahdistunut?

Minulle jäi kirjasta ahdistunut olo. Auringon lämmössä lukiessa ristiriita lukuhetken ja kirjan sisällön välillä oli valtava. Mukaansatempaava kirja kuitenkin oli. Sitä ei voinut jättää kesken, koska halusin ehdottomasti tietää, miten Ilonan käy.

Kirja antaa kaason tehtävästä karmaisevan kuvan, eli tätä ei voi suositella tuleville kaasoille tai morsiamille kuin ehkä varoitukseksi.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Salman Rushdie: Vimma (2002)

Salman Rushdie on yksi monista kehutuista kirjailijoista, joita olen väistellyt. Osaksi väistely on johtunut kirjojen aiheista, mutta osaksi se johtuu yleisemminkin siitä, että mitä enemmän jotain kirjaa kehutaan tai siitä kohutaan, sitä enemmän pelkään, etten pidäkään siitä.

Tuskin olisin ottanut kirjaston hyllystä Vimma-nimistä kirjaa entisestä professorista ja nukentekijästä, jolla on takakannen mukaan "pahanlaatuinen keski-iän kriisi", mutta kun Miehen Tytär antoi minulle kirjan, en kehdannut sanoa ei. Heillä oli jostain syystä kaksi näitä. Nyt jälkeen päin olen tyytyväinen saatuani kirjan. Ihastuin Rushdien rönsyilevään tyyliin. Tosin näin maailmanluokan kirjailijan tyylistä pitäisi kai sanoa jotain muuta kuin rönsyilevä. Vaikka kirjassa on vain kolmisensataa sivua, niin siinä olisi käänteitä ja kiepauksia laajempaankin teokseen.

Onneksi takakannessa olivat myös sanat "murhamysteeri" ja "pureva satiiri", jotka ilman muuta vetoavat minuun. Harvoin niitä näkee samassa teoksessa. Lisäksi kirjan mainostetaan olevan "ihmissuhdetarina ja romanssi" sekä "tieteisfantasia". Noista viimeksimainittu on ehkä liioittelua, mutta muut kuvaukset pitävät kyllä paikkansa. Teoksessa yhdistyvät vangitsevasti päähenkilö Malik Solankan pohdinnat omasta elämästään ja nykymaailman menosta rakkauden - ja murhaajan - etsintään.

Solanka pakenee perheensä luota New Yorkiin ja alkaa elää melko erakkomaista elämää. Hänen muovaamastaan Pikku Aivot -nukesta oli tullut kaupallinen menestys, mutta samalla hän on menettänyt mahdollisuutensa vaikuttaa hahmoon. New Yorkissa hän tutustuu Pikku Aivot -faniin Milaan, jonka elämäntarina olisi jo oman kirjan arvoinen (kuten lähes kaikilla kirjan henkilöillä). Heidän välilleen syntyy erikoinen suhde ja myöhemmin vielä yhteisiä bisneksiä.

New Yorkissa asuminen ei paljon Solankaa helpota, mutta hänellä on pari ystävää ja hän tutustuu muutamaan uuteenkin ihmiseen. Mies on ahdistunut monestakin syystä, mutta pahinta on, että hän on kuljeskellut kaupungilla juuri samoina öinä kuin murhaaja ja herännyt aamulla muistamatta mitään yön tapahtumista.

Murhamysteeri on koukuttava, mutta kirjan paras anti on maailmanmenon tarkastelu. Solanka on englantilainen New Yorkissa, joten hän katselee Amerikkaa sopivan ulkopuolelta. Toki on helppoa olla samaa mieltä satiirista, jonka ei katso kohdistuvan itseensä :) Kirjan loppupuolella meno yltyy hengästyttäväksi. Nettiselailun perusteella Rushdien nimeen yhdistetään maaginen realismi, ja jotain sentapaista voi kai sanoa olevan Solankan kirjoittamassa Nukkekuninkaat-tarinassa, jota Lilliputti-Blefuscu-nimisen pikkuvaltion kapinalliset alkavat käyttää politiikassaan.

Vaikka alkuteos on kirjoitettu jo vuonna 2001 ja kirjassa on viittauksia aikansa tapahtumiin ja ihmisiin, niin se ei lukemista haittaa. Enemmän minua häiritsi se, että en tuntenut kaikkia filosofiaan, kirjallisuuteen ja pop-kulttuuriin viittaavia juttuja. Kirjan on suomentanut Arto Häilä niin, että lukija ihailee Rushdien sanankäyttöä, eli suomennos on todella hyvä. Äikänopettaja pysähtyi välillä ihailemaan myös pitkien virkkeiden pilkutusta, joka noudattalee lähes koko ajan suomen kielen sääntöjä, eli auttaa lukijaa hahmottamaan lauseita.

Muualla: Sami J. Anteroinen kirjoittaa Skenet 3.0. -sivuilla hyvin tästä kirjasta otsikolla Vimma - taikuri New Yorkissa.

Täysin aiheen vierestä on pakko mainita, että aina kun näen jossain Salman Rushdien kuvan (leikkasin Wikipediasta), mieleeni tulee kuvassa oleva Suomalaisen kirjakaupan asiakasillassa esiintynyt kotkalainen kulttuurivaikuttaja. Minusta hehän ovat kuin kaksi marjaa. Niin, ja olen kertonut asianomaiselle tämän :)

torstai 22. heinäkuuta 2010

Kesähömppää, osa 1


Dekkareiden lisäksi kesälukemistani ovat erilaiset kevyet hömppäkirjat. Hömppä-sana on tässä positiivisen iloinen viihdettä tarkoittava sana. Arvostan yhtä lailla ajatuksia herättävää teosta kuin jännittävää tai hymyilyttävää tekstiä, kunhan se vie mukanaan.

Tuija Lehtinen on takuuvarma viihdyttäjä. Vaikka jo parin ensimmäisen luvun jälkeen arvaa, ketkä saavat toisensa, se ei lukemista haittaa. Lehtisen teksti on vetävää ja paikoin humoristista. Niin myös kirjassa Nappikaupan tytöt, joka voittaa aiemmin lukemani amerikkalaisen myös käsityöliikkeeseen sijoittuvan Lankakaupan tyttö -kirjan mennen tullen.

Kirja noudattaa turvallisesti viihdekirjan konventiota: kirjan päähenkilö on reipas tyttölapsi, joka hämmentää ympäristössään olevien ihmisten elämää, henkilöt ovat hyvin toimeentulevia kauniita ihmisiä, joiden ongelmat ratkeavat teoksen edetessä, ja tässäkin kirjassa henkilöiden nimet ovat melko erikoisia, vai mitä sanotte nimistä Saskia Soikkeli, Lurre Launonen ja Molla-Maya Marilii?

Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja voisi olla dekkari-nimityksenkin alla, sillä kirjan pääjuoni on murhatun kotiäidin menneisyyden tutkiminen ja murhaajan etsiminen.

Päähenkilö Kate Klein asuu lapsineen lähiössä New Yorkin ulkopuolella. Hänellä on kolme lasta ja paljon poissa oleva mies, ja hän on kyllästynyt elämäänsä. Naapurin täydellisen perheenäidin murha saa hänet liikkeelle parhaan ystävänsä Janien kanssa. Katen tavoite on löytää murhaaja. Mukaan tutkimuksiin ilmestyy Katen rakkaus elämästä ennen avioliittoa. Kirjan suunnilleen joka toinen luku on takauma, jossa Kate kertoo ajasta, jolloin hän asui vielä New Yorkissa Janien kanssa. Kirjan voi sanoa olevan chick litiä dekkarijuonella höystettynä, eli se ei ole aivan perinteinen romanttinen romaani. Lisäksi loppu ei ole perinteisen viihdekirjan onnellinen loppu.

Kuvassa näkyvä keltainen täplä kirjan kannessa paljastaa, että Sisko on ostanut tämän alelaarista, mutta olisin voinut maksaa tästä täydenkin hinnan. Lehtisen kirjan vein Siskolle lomalukemiseksi ja sain sen vierailulla luettavaksi, eli vähintään kaksi lukijaa yhdellä hinnalla on ihan hyvä kauppa.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Kesädekkareita, osa 1

Hellepäivät ovat olleet loistavaa lukuaikaa. Blogin päivittäminen on sen sijaan jäänyt vähemmälle. Yritänkin nyt päästä ajan tasalle.

Kesäloman ja kuumien päivien lukulistalla on enimmäkseen kevyttä kirjallisuutta: dekkareita ja romanttista hömppää. Osaksi rajoittunut kirjavalikoima johtuu siitä, että kesäpaikkamme kirjastoauto on tänä kesänä heinäkuun lomalla. Aiempina vuosina olemme saaneet tuoretta lukemista kerran viikossa; nyt pitää tyytyä Siskolta lainattuihin teoksiin ja markettien alelaareihin. Eipä silti, kansituolissa maatessa ja sangriaa hörppiessä ei kovin ajatuksia vaativaan tekstiin jaksaisi keskittyäkään.

Kesän dekkarikasassa pitäisi oikeastaan olle ensimmäisenä uusin Reijo Mäki, jonka Mies osti loman alussa. Ilmeisesti se on lainattu, koska en löytänyt kirjaa mistään. Palaan siihen myöhemmin.

Anja Gustafssonin Mansikkatyttö on kirjastosta. Muistan lukeneeni hänen aiemmankin kirjansa Antiikkilipasto. Tämä kirja kuvaa kesäistä Tammisaarta ja taidemaailmaa minäkertojansa Paula Roosin silmin. Kuten kirjan takakannessa sanotaan, se sopii niille, jotka "pitävät arvoituksista, taiteesta, kesästä ja hyvästä ruoasta". Paula Roos on taidetta ja antiikkia harrastava eläkkeellä oleva historianopettaja, jonka suuhun on teoksen kuluessa pantu luennonpätkä jos toinenkin eri paikkojen historiasta, eli kirjoittajan asiantuntemus tulee esiin. Paikoin nämä tietoiskut olivat päälleliimatun oloisia.

Tarinassa on monia henkilöitä, ja siinä käsitellään sekä perhe- että rakkaussuhteita. Hyvä ruoka mainitaan moneen otteeseen: kirjassa kuvataan usein tarkkaan, mitä Roos laittaa ruoakseen tai mitä syö kahvilassa. Mukavan rauhallinen kerronta sopi hellepäivään, mutta jos haluaa dekkareilta ronskia menoa, tämä ei ole sopiva kirja.

Mitään raakaa meininkiä ei myöskään tarjoa Kari Häkämies esikoisteoksessaan Rehelliseksi tunnettu. Olin toki kiinnittänyt huomiota tähän kirjaan jo sen ilmestyessä. Onhan kirjoittaja entinen kotkalainen. Löytäessäni sen Prisman alekorista nappasin sen oitis. Romaanin alaotsikko on rikosromaani, ja sen päähenkilönä on poliisi. Ylikomisario Heikki Söder on Kotkasta kotoisin oleva pääkaupungissa asuva rauhallinen poliisimies, joka saa tutkittavakseen ministerin murhan. Kerronta on tässäkin rauhallista, eivätkä kuvatut väkivallanteot ole raakoja.

Tässäkin kirjassa tekijän asiantuntemus näkyy. Poliitikkojen ja heidän avustajiensa sekä ministeriön henkilökunnan kuvaus on uskottavan tuntuista. Miljöiden kuvaus samoin. Hiukan tässäkin ärsyttivät paikoin esiintyneet luennot tai poliittissävytteiset monologit, joita oli pantu eri henkilöiden suuhun. Kotkalaiselle lukijalle oli tietysti kiva huomata viittaukset kotikaupunkiin.

Kumpikaan ei tarjoa mieleenpainuvaa elämystä, mutta ne toimivat kesädekkarikategoriassa eli sopivat luettavaksi rennosti rannalla tai pihalla.

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Philippe Guicheteau: Sunnuntaikirjeitä Suomesta - Courrier de Finlande

Tarjolla ranskalaista näkökulmaa Suomeen. Philippe Guicheteau muutti Suomeen 1989 opettamaan ranskaa. Hän kirjoitti ystävälleen Samuelille kirjeitä, joissa kuvaili elämäänsä täällä.

Myöhemmin hän muokkasi kirjeistä novellimaisia tarinoita, jotka ilmestyivät kirjana jo 1999. Luin kirjan melko pian ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä kovasti. Kirja on nopea luettava (tämä mahdollisille opiskelijoilleni tiedoksi), sillä kirjassa on samat tarinat sekä suomeksi että ranskaksi. Välillä se oli lainassa ranskantaitoisilla opiskelijoillani, mistä seurasi kivoja keskusteluja.

Kirja on nyt ilmestynyt pokkarina, joten ehdotin sitä oitis lukupiirillemme. Tiesin piirin jäsenten pitävän siitä enkä erehtynyt. Oli kiva lukea kirja uudestaan ja yrittää hieman ymmärtää ranskaakin, sillä ensimmäisellä kerralla en pystynyt yhtään ymmärtämään ranskankielistä osuutta. Oli siis mukava huomata, etteivät viime kesän opinnot aivan hukkaan menneet. Niin hyvin en ranskaa osaa, että voisin sanoa mitään alkutekstin kielestä, mutta Jouni Kuuren suomennos on erittäin sujuva.

Vaikka kirja on tosiaan kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten, sen antama kuva Suomesta pätee edelleen. Guicheteau käsittelee tyypillisiä suomalaisiin ja suomalaisuuteen liitettyjä piirteitä kuten täsmällisyyttä, rehellisyyttä, alkoholinkäyttöä ja yhteyttä luontoon, mutta hän tekee sen älykkäästi ja ennen kaikkea hauskasti kritisoiden.

Tekstit kertovat yhtä paljon ranskalaisuudesta kuin suomalaisuudesta. Guicheteau siis analysoi sekä suomalaisuutta että ranskalaisuutta. Lukiessa nousee hymy huulille ja pari ahaa-elämystäkin kirja aiheutti: on hauska nähdä, miten täysin normaalina käytöksenä pitämäänsä asiaa joku toinen voi ihmetellä ja pitää suorastaan kummallisena.

Lukupiirissämme kirjasta pidettiin todella. Siitä löytyi lähes jokaiselle hyviä kohtia siteerattavaksi. Kirja herätti ilman muuta myös keskustelua Suomi-kuvasta ja ulkomaisten tuttavien kokemuksista sekä omista kokemuksistamme muilla mailla. Suosittelenkin tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea, "mitä muut meistä ajattelevat", mutta myös kenelle tahansa viihdyttävää luettavaa etsiville.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Shauna Reid: Dieettitytön huimat seikkailut

Tämän kirjan ohjeilla ei pääse kesäksi rantakuntoon, mutta sen sijaan voi saada inspiraation opetella terveellinen elämäntapa.

Shauna Reid alkoi kirjoittaa blogiaan The Amazing Adventures of Dietgirl opiskelijatyttönä synnyinmaassaan Australiassa vuonna 2001, jolloin hän painoi 160 kiloa. Kuuden vuoden
kuluttua hän oli naimisissa Skotlannissa ja painoi puolet vähemmän. Dieettitytön huimat seikkailut -kirja perustuu blogimerkintöihin, joihin Reid kirjasi sekä onnistumisensa että epäonnistumisensa. Hän kirjoittaa edelleen ja kannustaa lukijoita terveellisten elämäntapojen pariin.

Tartuin kirjaan - pakko myöntää - hieman tirkistelynhaluisena. Ajatus yli puolitoistasataa kiloa painavasta parikymppisestä, joka lähtee lenkille, oli yhtä aikaa sekä huvittava, hurja että kannustava. En ole koskaan kamppaillut suuren ylipainon kanssa, mutta tiedän kyllä, millaista on miettiä syömisiään ja pakottaa itsensä lenkille. Totta kai halusin tietää, miten käy, vaikka arvasin, ettei tätä kirjaa olisi julkaistu, jos päähenkilö olisi laihduttuaan lihonut kaiken takaisin.

Shauna Reid yllätti minut tekstillään, vaikka kannen perusteella oli lupa odottaa rentoa otetta. Hän suhtautuu itseensä ja painoonsa enimmäkseen huumorilla. Aamuvarhaiset "lepakkolenkit", Painonvartija- ja kuntosalikokemukset hän kuvaa huvittavasti, välillä surkuhupaisasti. Hän hallitsee itseironian ja osaa myös kritisoida painoon ja ulkonäköön keskittynyttä maailmaamme. Hän analysoi ylipainonsa syitä ja sen seurauksia, paikoin kipeän henkilökohtaisesti.

Kirja ei sisällä varsinaisia dieetti- tai kuntoiluohjeita, vaan se on kuvaus yhden naisen matkasta maailman toiselle puolelle ja uuteen elämäntapaan. Reid aloitti Painonvartijoissa, mutta siirtyi sitten nostamaan painoja kuntosalille. Hän tarkastelee hyvin laihdutusbisnestä ja suhtautuu ylipäätään järkevästi laihduttamiseen - paria ylilyöntiä lukuunottamatta. Hän sanoo, että tärkein muutos oli ajattelutavan muutos: ruoka ja syöminen eivät enää ole hänelle vihollisia, vaan ystäviä, jotka auttavat häntä pysymään vahvana ja terveenä.

Shauna Reidin kirja toi mieleeni Janne Jääskeläisen Läski syö miestä -kirjan, josta olen kirjoittanut aiemmin ja joka myös kirjoittaa rennosti, vaikka asenne laihduttamiseen on miehisempi.

Suosittelen Dieettityttöä ilman muuta kaikille painonsa kanssa pyristeleville. Myös blogi ja sen seurana oleva Two Fit Chicks and a Microphone -podcast on kurkkaamisen arvoinen.

lauantai 8. toukokuuta 2010

Kaksi kamalaa murhaa

Näitä kirjoja en lukenut loppuun. En siis ala näitä sen tarkemmin arvioimaan. Molemmat kyllä silmäilin läpi ja loppuun.

Terhi Nikulaisen Rakkausmurhassa ja Susanna Yliluoman Lööppimurhassa ei ole juurikaan mitään yhteistä, jollei yhteisenä voi pitää dramaattista aihetta. Rakkausmurhassa käsitellään insestiä, ja Lööppimurhassa on kyse sarjamurhaajasta.

Lööppimurhan jätin kesken, koska se alkoi muistuttaa liikaa Patricia Cornwellin kirjoja. Lopetin Kay Scarpetta -kirjojen lukemisen, kun yksityiskohtaiset ruumiinavaukset ja sadistiset kidutukset alkoivat olla minulle liikaa. Tässä kirjassa kerrotaan kiduttamisesta kiduttajan silmin ja ajatuksin. Luin yhden kohtauksen, kysyin Mieheltä, onko näitä enemmänkin, ja päätin sitten antaa lopun olla.

Kuten nimi kertoo, käsitellään Lööppimurhassa myös lööppijulkisuutta. Päähenkilö ja sankaritar on iltapäivälehden rikostoimittaja, jonka ajatuksia teoksessa myös tuodaan esiin. Tästä aiheesta olisin mielelläni lukenut, mutta verta ja suolenpätkiä oli siis liikaa.

Rakkausmurhaa en lukenut huonosti aiheen tai sen käsittelyn takia, vaan teoksen kerronnan takia. Teksti on jotenkin hengästyttävää lukea. Henkilöitä on paljon, ja tarina etenee etupäässä dialogien varassa. Välillä käsitellään päähenkilön, juristi Anna Angerin, elämää ja lapsuusmuistoja, välillä hänen tutkimaansa insestisyytöstä.

Olemme kirjallisuusanalyysikurssilla keskustelleet opiskelijoiden kanssa siitä, miten sekä kirjoitusaika että tekstin lukemisen ajankohta vaikuttavat tulkintaan. Kun luokassa on eri-ikäisiä aikuisia, on mukavaa ja opettavaista kuulla ajasta, jolloin vaikka Boccaccion Decameronesta vain kuiskailtiin koulun pihalla. Lukeminen ei olisi tullut kysymykseenkään. Nykyään kirjoissa tulee vastaan ronskeja seksi- ja sadistisia väkivaltakuvauksia, emmekä juuri muuta kuin vähän kohotamme kulmakarvoja, jos sitäkään. Onneksi kirjaan pätee sama kuin telkkariin: jos jokin ohjelma tai teksi ei miellytä, sen voi vain sulkea.

Vaikka en näistä kahdesta teoksesta pitänyt, suosittelen niitä kovapintaisille dekkareiden ystäville.

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Mikko Ketola & Anssi Rauhala: Professori Anni Isotalon tutkimuksia

Suosikkisarjakuvahahmoni on kirkkohistorian professori Anni Isotalo. Hän aloitti seikkailunsa vuonna 2005 Minerva-kustannuksen kirjassa Marian koodi, jonka ostin Akateemisesta ja johon ihastuin heti. En ole sarjakuvaharrastaja enkä -tuntija, mutta luen sarjiksia, kun vain käteeni saan. Tähän kirjaan aikoinani tartuin, koska se on suomalainen ja koska päähenkilö ja sankari on nainen.


Kirjan etukannen leima "SUOMALAINEN DA VINCI -MYSTEERI" paljastaa, että Dan Brownin teoksella on sarjakuvassa iso osa. Ketola ja Rauhala tuovat kuuluisaan tarinaan suomalaista väriä, kun professori Isotalo lähtee oppaaksi Da Vinci -koodi -kiertomatkalle ja saa kuulla monien vaiheiden jälkeen, että onkin kuuluisaa sukua. Dan Brownin kirjaa ei tarvitse tätä teosta varten lukea, sillä sekä Da Vinci -koodin tarina että sen ympärillä ollut hulabaloo tulevat tässä täysin selväksi. Sarjan tekijöistä Mikko Ketola on yleisen kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa ja Anssi Rauhala sarjakuvapiirtäjä ja kuvittaja, jonka hienoa työtä on myös meidänkin koulussa tulosteena pyörinyt Piraattitehtaan arvoitus. Tekijäkaksikko on siis äärimmäisen pätevä.

Toisessa ja kolmannessa Anni Isotalo - kirjassa tarina jatkuu, eikä Da Vinci -viittauksia varsinaisesti enää ole. Valkoisen meren timantit -teos vie Annin rajan taakse Karjalaan ja Bosporin helmi Istanbuliin. Koko ajan Isotalon suvun vihollinen Globus Dei pyrkii tuhoamaan sekä Annin että hänen haltuunsa tulevia aarteita. Annin apuna on Isotalon suvun väkeä, milloin kaksi tomeraa tätiä, milloin hupaisa veljespari. Matkoillaan Anni myös tapaa kuuluisuuksia ja tutustuu jopa itseensä paaviin.


Uusin Anni Isotalo -kirja on Vatikaanin vanki, joka on ilmestynyt 2009. Nyt Anni kutsutaan Vatikaaniin, jossa paavi on tekemässä kirkkoa mullistavan ilmoituksen. Tarinalla on valitettavasti huono loppu ja ilmoitus jää tekemättä, mikä onneksi ennakoi uusia seikkailuja.

Pidän näistä kirjoista, niin kuin jo mainitsin, erityisesti päähenkilön takia. Kirkkohistorian professori, karateka ja itsenäinen sinkkunainen, jolla on ystäviä monista maista ja taipumus ihastua välillä vaarallisestikin, on minusta mahtava valinta sankariksi. Kirjojen tarinat - tai oikeastaan yksi suuri tarina - eivät Dan Brownin jälkeen ole ollenkaan epäuskottavia. Historian hämärästä voi aivan hyvin kuvitella nousevan vaikka millaisia salaliittoja ja mystisiä avaimia.

Toinen syy nauttia kirjoista on ilman muuta kuvitus. Anssi Rauhalan kuvat ovat upeita. Pidän ilmavista isoista ruuduista, joissa maisema on usein kuvattu yläviistosta. Rauhala tuntuu pitävän lentokoneista ja -kentistä. Myös tuttujen suomalaisten ja ainakin kuvista tuttujen eurooppalaisten kaupunkien miljööt on piirretty tarkasti ja tyylikkäästi. Kontrastina kuvissa sitten välillä seikkailee ja vitsailee karikatyyrimäisiä ihmishahmoja.

Pidän myös ihmisiä täyteen piirretyistä ruuduista, joista minäkin saatan löytää viittauksia johonkin tunnettuun sarjakuvaan. Tähän mennessä olen bongannut hahmoja ainakin Tintistä ja Natashasta. Lisäksi kirjoissa on sekä historian että nykypäivän tunnettuja henkilöitä, esim. poliitikkoja. Epäilen myös, että Valkoisen meren timantit -kirjassa esiintyvät "vaatimattomat dosentit Huuhka ja Hankka" eivät ole aivan keksittyjä hahmoja. Lisäksi äikänopettaja ilahtuu huomatessaan viittauksen mihin tahansa kirjaan. Vaikka esimerkiksi mainitun Valkoisen meren timantit -kirjan professori Woland näyttää olevan sympaattinen mies, niin Mihail Bulgakovinsa lukenut käy oitis epäilemään hänen tarkoitusperiään.

Suosittelen Anni Isotalon seikkailuja lämpimästi. Erityisesti tietysti nuorisolle. Aina ei sarjakuvasankarin tarvitse pukeutua niukkoihin ja tiukkoihin vaatteisiin oikeutta puolustaessaan :)

lauantai 1. toukokuuta 2010

saranasukupolvi

Tänään oli Hesarissa mielenkiintoinen juttu siitä, miten eri sukupolvet suhtautuvat työhön eri tavoin. Yli 56-vuotiaista kaksi kolmesta yhtyy väitteeseen, että työ on elämän tärkein sisältö, kun taas alle 35-vuotiaista kaksi kolmasosaa on päinvastaista mieltä.

Jutusta jäi asiasisällön lisäksi mieleen sana "saranasukupolvi", jolla tarkoitetaan 56 - 65-vuotiaita, jotka osaavat sekä lypsää että surffata netissä. He ovat vanhan ja uuden maailman välissä ja selviytyvät sekä vanhan että uuden tekniikan kanssa. Heidän asenteensa elämään ja työn tekemiseen juontaa kuitenkin sieltä lypsyjen aikakaudelta. Minusta tässä sanassa on kuitenkin hauskasti käytetty saranaa metaforana: Saranan avulla saamme oven auki ja pääsemme eteen päin. Kyse on siis myönteisestä asiasta.

Jutussa ei valitettavasti kerrottu, miten oma ikäluokkani vastasi kysymykseen. Luulen, että minun ei olisi ollut helppoa vastata, sillä vaikka työ ei ole elämäni tärkein asia, on se tärkeysjärjestyksessä tosi korkealla.

Barbara Ehrenreich: Nälkäpalkalla


Vappulukemiseksi kantaaottava työläiskuvaus. Nyt ei ole kyse 1800-luvun lopun realismin ajan tekstistä, vaan Barbara Ehrenreichin vuonna 2001 kirjoittamasta Nickel and Dimed -kirjasta, joka on dokumentti nykypäivän työläisten elämästä.

Vähän alle kuusikymppinen Ehrenreich, filosofian tohtori ja kolumnisti, päätti kokeilla, pystyykö Amerikassa asumaan ja elämään tekemällä työtä minimipalkalla. Hän muutti pois kotoaan ja ilmoittautui työnhakijaksi erilaisiin matalapalkkatöihin. Työn saaminen ei ollut vaikeaa, sillä onhan "Babs" valkoihoinen ja puhuu äidinkielenään englantia.

Ravintola-, myynti-, siivous- ja hoitotyöstä ei ollut pulaa, mutta ongelman aiheutti asuminen. Monet Ehrenreichin työkavereista asuivat ahtaasti ja kalliisti. Yleinen tapa näytti (näyttää) olevan asua motelleissa, jotka tietysti veloittavat kovan hinnan. Kaksikaan työtä ei lopulta riittänyt turvallisen, ihmisarvoisen asumisen maksamiseen.

Oma lukunsa on työpaikkojen harjoittama valintapolitiikka. Vaikka työntekijöistä on pulaa, tarjokkaat joutuvat tekemään outoja psykologisia testejä ja antamaan virtsanäytteen huumetestiä varten. Ehrenreichin mukaan testien tarkoitus on alistaa jo alistuneet ihmiset, jotta he uskoisivat, etteivät he ansaitse yhtään parempaa kuin huonosti palkatun työn, jossa joku valvoo koko ajan. Itsensä epäonnistuneeksi tunteva ja alistettu ihminen ei nouse vastustamaan parempina pitämiään, varsinkin kun on taloudellisesti riippuvainen. Firmojen nöyryyttävien käytäntöjen ja väliportaan johtajien kyttäyksen jälkeen työntekijän ainoa tapa kapinoida on "antaa asiakkaalle enemmän kuin kuusi krutonkia salaattiin".

Luin kirjan lukupiirissämme, ja se sai aikaan laajan keskustelun. Puhuimme tietysti siitä, miten erilainen yhteiskunta U.S.A. on Suomeen verrattuna ja miten Suomen tilanne on sentään vielä melko hyvä, vaikka merkkejä amerikkalaistumisesta on näkyvissä.

Monet meistä olimme lukiessamme ihmetelleet, miten ihmiset tekivät esimerkiksi surkeasti palkattua siivoustyötä rikkaiden kodeissa eivätkä nähneet tilanteessa mitään erityistä tai korjattavaa. Osa kyllä toivoi voivansa itsekin joskus saavuttaa amerikkalaisen unelman, mutta osa oli jo menettänyt toivonsa eikä tosiaan uskonut pystyvänsä tai ansaitsevansa parempaa. Ehrenreicin kysellessä, eikö tilannetta voisi jotenkin muuttaa esim. joukkovoimalla, ei hän saanut juurikaan vastakaikua. Suomalaisen yhteiskunnan kasvatin, joka nauttii - ainakin toistaiseksi - ammattiliittojen työn tuloksesta palkka- ja työaika-asioissa, on todella vaikeaa ymmärtää, miten liittoon kuulumisesta on saatu tehtyä niin suuri peikko.

Lukupiiritapaamisessamme puhutti lisäksi eriarvoisuus ja samoin se, että näköalattomuus periytyy. Mietimme, missä määrin Suomessakin jää käyttämättä potentiaalia, koska lapsilta ja nuorilta puuttuu perheen tuki ja kannustus.

Tämä kirja oli silmiä avaava lukukokemus. Vaikka kirjan tapahtumapaikka on valtameren takana, se teki monet viime aikojen uutiset työttömyydestä ja tuloeroista aivan uudella tavalla todellisiksi. Suosittelen, muutoinkin kuin suomalaisen työn päivänä.

perjantai 26. helmikuuta 2010

Reijo Mäki: Valkovenäläinen

Lomalla luen dekkareita. Joululta jäi lukematta vino pino, jota yritän nyt pikku hiljaa madaltaa.

Jonkinlaista dekkariväsymystä olen huomannut, sillä meni hieman arpomiseksi, minkä aloittaisin. En halunnut mitään liian rankkaa tai vakavaa, joten tartuin Vares-kirjaan.

Jussi Vares saa tässä kirjassa toimeksiannon kustantajalta. Dekkarikirjailija Oxbacka on kuollut, ja epäiltyjä ovat sekä talonvaltaajataiteilijat että hihhuliuskovaiset. Varsinainen rikollisporukka tulee kuvioihin Oxbackan kohtalokkaan Venäjän-reissun takia. Vares tutkii tapausta parhaansa mukaan, mutta sen verran monta käännettä ja tekijää on mukana, että kokonaiskuvaa hän ei saa. Lukija onneksi pysyy kärryillä koko ajan, vaikka näkökulma vaihteleekin.

Mäen dekkarit ovat siitä mukavia, että niissä on huumoria. Heh - YTL:n ansiosta olen pohtinut huumorin lajeja, joten minun pitäisi nyt pystyä tarkkaan analyysiin... No, Mäen kirjojen hahmot ovat monesti koomisia - tragikoomisia tosin. Erityisesti roisto-osastoon kuuluu surkuhupaisia hahmoja, joiden elämäntarinan Mäki piirtää lyhyesti, mutta vakuuttavasti. Todelliset isot roistot jäävät taustalla vaikuttaviksi voimiksi, joihin vain viitataan. Vareksen tempoilu kapakoissa ja naismaailmassa sekä hänen juoppokumppaninsa edustavat myös kirjan huumoria. Tässä teoksessa voi sanoa olevan jopa aina suosittua pieru-huumoria: novellikirjailija Luumäki kärsii ajoittaa nimittäin vatsavaivoista.

Olen aiemmin pitänyt Mäen kirjojen yhteiskunnallisiin teemoihin liittyvää kritiikkiä ironiana, mutta luettuani hänen kolumnikokoelmansa Yhden tähden mies en ole enää aivan varma. Oli Mäki kritiikissään tosissaan tai ei, niin hän ei onneksi kuitenkaan saarnaa.

Jos on lukenut Mäen dekkareita ennen, tykkää tästä varmasti. Jos ei, niin on vaikea sanoa. Minulle Vares-kirja kerran vuodessa on hyvä tahti.

torstai 25. helmikuuta 2010

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija (2009)

Tässä novellikokoelmassa on tarjolla kymmenen tarinaa kulttuurien kohtaamisesta. Zinaida Lindénin novelleissa päähenkilöinä ovat venäläissyntyinen nainen ja suomalaissyntyinen mies. Tarinoissa kohtaavat siis venäläinen ja suomalainen kulttuuri, mutta aivan niin yksioikoinen asetelma novelleissa ei pelkästään ole.

Suomalaiselle lukijalle tarjotaan toki näissä tarinoissa maahan muuttaneen näkökulma, mutta novellien ydin on oikeastaan naisen ja miehen kohtaaminen. Lindén tuo lukijan eteen monenlaisia henkilöitä. On Kotkasta kotoisin oleva majatalonisäntä, jonka feromonit ovat saattaa kuvisopen sekaisin novellissa Vuorenkuninkaan salissa. On Japanissa asuva "Mona Lisa", joka pääsee ihmettelemään ystävänsä Julian avioliittoa novellissa Romeo ja Julia, ja on Ofelia-novellin murhattua äitiään kaipaava Paavo.

Yhteistä kaikille on haparoiva pyrkimys toisen ihmisen luo. Joskus yhteinen sävel löytyy, kuten Fauni-novellin alttoviulistin ja tuubansoittajan tapauksessa. Joskus taas ihmiset jo kohdatessaan tietävät, että pieleen menee, kuten ruotsi-venäjä-tulkin ja kuvataiteilijan kohtaamisessa ahvenanmaalaisessa oikeussalissa novellissa Esperal. Joissakin tapauksissa lukija saa itse täydentää tarinaan haluamansa lopun. Novelleissa Imperiumin sirpaleet ja Ruusun suudelma esitellään parit, jotka saattavat päätyäkin onnellisesti yhteen.

Novelleissa kuvataan lämpimän humoristisesti ihmisiä, jotka yrittävät löytää elämäänsä kumppanin. Suurta rakkautta ei kukaan odota, vaan rauhallinen elämä toisen kanssa on monen toiveena: "Ehkä Paavon entinen vaimo oli oikeassa. Ehkä Paavo oli väritön. Mutta mitä sitten, pitäisikö sitä elää riikinkukon kanssa?"

En ole lukenut Lindénin romaaneja Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista, vaikka olen niitä kirjastossa käsissä pyöritellyt. Tämän kokoelman perusteella luulen jompaankumpaan tarttuvani.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Tuukka Sandström: Taksipuhetta (2009)

Kiinnostaako sinua tietää, mitä ihmiset puhuvat taksissa? Tuukka Sandström paljastaa esikoisessaan, mitä taksinkuljettajat pääsevät, tai minun näkökulmastani joutuvat, kuulemaan töissä.

Sandströmin kirja oli lukupiirimme vuoden ensimmäinen, ja se valikoitui luettavaksi, koska kirjailija on erään jäsenemme entisiä oppilaita. Äikänopettajana ainakin minä olisin mielissäni, jos joku opiskelijoistani julkaisisi kirjan. Ainakin tietäisi, ettei ole onnistunut tappamaan lukemisen ja kirjoittamisen iloa. Sandström on vieläpä perustanut oman Idiootti-nimisen kustantamon.

Kirja koostuu sivun-parin mittaisista dialogeista. Ne on jaettu kuuteen lukuun, jotka on nimetty autonosien mukaan. Luvuilla on lisäksi niiden teemoja kuvaavat alaotsikot: ahneus, viha, turhamaisuus, rakkaus, hämärä ja totuus. Kirjaa on ilo lukea. Dialogi on napakkaa, ja painopiste on asiakkaissa, jolloin lähes joka juttuun saadaan clou. Sanavalmiin kuljettajan mietteitä olisi kyllä lukenut enemmänkin. Harvoin nauran ääneen kirjaa lukiessa, mutta Taksipuhe on paikoin sen verran uskomatonta, että väkisin naurattaa. Alun ja lopun lyhyet tunnelmapalat antavat viitteitä siitä, että Sandströmiltä voisi odottaa kenties muutakin kuin humoristista sanailua, mikä siis on hänellä ehdottomasti hallussa.

Asiakkaiden kirjo on suuri, mutta pääpaino on hulluissa ja humalaisissa. Kovin montaa asiallista kyytiä ei ole, mikä on aivan ymmärrettävää. Eihän vaikka kaltaiseni tavallinen äikänope, joka tarvitsee keskipäivällä kyydin työterveysasemalle, ole mitenkään huvittava tai erikoinen asiakas. Sen sijaan huoria etsivät perheenisät ja ”etsä tiedä, kuka mä oon” –blondit ovat ainakin huvittavia, toki paikoin surkuhupaisia.

Viha-jakso oli suosikkini, aiheestaan huolimatta. Sandström paljastaa yhden nykymaailman ongelman kertoessaan, miten vuorotellen eri kansallisuuksia edustavat kyydittävät selvittävät kuskille, mitä naapurikansaa kannattaa varoa, kun ”niillä on kaikilla puukot”. Kirjassa on jonkin verran muuta kuin suomea puhuvia asiakkaita, mutta kaikki erikieliset sitaatit oli käännetty kirjan loppuun, mistä lukija kiittää. Toinen, hauska jakso on turhamaisuus. Lukekaa itse, millainen asiakas on entinen taksikuski ja miten juttua syntyy vaikka viiksistä.

Lukiessa mietin, mitkähän tarinat ovat totta, ja kun lukupiirissämme kuulin kirjailijan tavanneelta jäseneltä, että kaikki, niin en tiennyt, mitä ajatella. Tarinoita on toki paikoin väritetty ja henkilöitä muutettu, mutta silti ei tahtoisi uskoa joitakin tapauksia eläviksi ihmisiksi. Piirissämme epäuskottavana pidettiin esim. taksin takapenkillä jahtimakkaraa syövää mummoa. Minä taas en haluaisi uskoa, että kaduilla kulkee tästä näytteestä päätellen melkoinen määrä huorien perässä kulkevia kännikaloja. Kaikki örvellykset samoissa kansissa saivat myös miettimään, millaista on, kun osa työtä on kuunnella niitä. Onkohan kirjailija taksityössään viihtynyt? Hän ainakin osaa esittää surkeatkin jutut humoristisesti.

En muuten ollut ainoa lukupiirissämme, joka kirjan luettuaan taksissa istuessaan oli miettinyt, mitähän tässä oikein sanoisi. Ymmärsin kirjasta, että henkilökohtaisuudet ärsyttävät erityisesti, mutta eipä tapanani ole kommentoida kenenkään ammatinvalintaa, ainakaan jos istun kyydissä ja tarkoitus on päästä perille. On aika uskomatonta, että asiakas rupeaa neuvomaan kuljettajaa tyyliin ”hanki, poika, ammatti”.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti. Sandström ei ehkä kerro tässä kotomaamme koko kuvaa, mutta mainion siivun nyky-Suomesta hän eteen tuo.

sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Terry Pratchett: Totuuden torvi

Koska pidän Terry Pratchettin kirjoista valtavasti, minulla on ollut tapana lukea hänen Kiekkomaailma-kirjansa sekä englanniksi että suomeksi.

Alkuperäisteosten englanti on sen verran kuvailevaa, ja paikoin tekstissä on ilmeisesti Pratchettin keksimiä sanoja, joten ihan kaikkea en ole ymmärtänyt sanakirjankaan avulla. Siksi on ollut mukava lukea käännös. Vaikka en alkuperäistekstiä täysin ymmärräkään, olen yleensä pitänyt enemmän alkuperäisestä, mikä saattaa tietysti johtua siitä, että suomenkielistä lukiessani jo tiedän, mitä tapahtuu.

Juonen tunteminen ei onneksi paljon haittaa, eikä juoni minulle Pratchetteissä tärkein olekaan. Tärkeintä on satiiri. Pidän monen muun lailla Pratchettin taidosta kertoa täysin uskottavasti omituisesta Discworldistaan niin, että lukija oivaltaa omasta Roundworldistamme jotain. Joskus tajuaa uutta, joskus ei, mutta yleensä huomaa jotain hauskaa.

Totuuden torven satiirin kohde on lehdistö. Kun Kiekkomaailman kääpiöt keksivät painokoneen, ei mene kuin hetki, kun ensimmäinen sanomalehti alkaa ilmestyä, ja tietenkin vielä lyhyemmmän hetken kuluttua ilmestyy ensimmäinen skandaalilehti. Keltaisen lehdistön Kiekkomaailma-version jutut ovat toki enemmän kuin outoja, mutta ihmiset ovat täysin valmiita uskomaan niitä, mikä jatkuvasti hämmästyttää Ankh-Morpok Timesin päätoimittajaa William de Wordea.

Skandaalilehti ei ole ainoa de Worden ongelma. Kirjan varsinaiseen juoneen liittyy vallankaappausyritys, jossa on osallisena de Worden sukua. Kaikki tapahtumat sijoittuvat Ankh-Morpokiin, joten mukana on lähes koko kaupunki vartiostoineen, kiltoineen ja kerjäläisineen.

Jos tämän lukija ei ole koskaan lukenut yhtään Pratchettia, suosittelen ehdottomasti. Tosin yleensä kun olen näitä suositellut, olen kuullut, ettei fantasia kiinnosta. Minusta ei kannata välittää siitä, että kirjat ovat kirjastoissa fantasia- tai nuorten hyllyssä. Fantasiamaailma on vain kehys, jonka sisään Pratchett sijoittaa lempeän ironiset huomionsa nykymaailmastamme.

perjantai 15. tammikuuta 2010

Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka (1973)

Löysin tämän vanhan hyvän dekkarin Kotkan kirjaston kirjojenvaihtokaapista. Joka kerran käydessäni kirjastosta tutkin kaapin hyllyt. Pari kertaa olen jotain löytänytkin, jolloin olen myös luopunut jostain omasta kirjasta. Mitään velvoitetta viedä kirjoja ei tietenkään ole, koska kirjoja saa viedä ja tuoda aivan vapaasti.

Oikeastaan kirja lähti mukaan miestäni varten. Hän on dekkareiden suurkuluttuja, ja tarjoilen silloin tällöin hänelle luettavaksi jotain muutakin kuin Remestä ja Soininvaaraa. Usein kyllä vastaanotto on hieman nuiva: "Ai taas joku naisdekkari." Mieheni pitää enemmän James Bond - kuin Miss Marple -tyylistä.

Eeva Tenhunen on kyllä minun mielestäni suomalaisen dekkarigenren huippunaisia. Harmi, että hän on kirjoittanut vain kahdeksan dekkaria. Tenhusen kirjoissa on Agatha Christien ja Maria Langin tapaista menneen ajan tuntua ja tunnelmaa. Nuku hyvin, Punahilkan lukijakin varmaan ihmettelee, miten ahdasmielistä elämää kaikkine vaiettuinen salaisuuksineen on eletty 70-luvun maalaiskylässä. Eipä silti, tämän viikon Hesareista Pietarsaaren lestadiolaisseurakunnan tapahtumista lukiessa mietin aivan samaa.

Nuku hyvin, Punahilkassa ei esiinny Tenhusen vakiopoliisi Halla vaimoineen. Tämän kirjan päähenkilö on äidinkielenopettaja (!) Ulla Autio, joka tulee kirjan alussa pikkukylään. Oikeastaan hän pakenee menneitä ja tapahtumien edetessä huomaa, että lähes koko K:n yhteiskoulun opettajakunta on tullut kyläpahaseen samasta syystä. Koulun rehtori ja kirkkoherra Tuomas Tarkiainen on nimittäin koonnut henkilökuntaansa erinäisiä eksyneitä lampaita. Henkilöitä on paljon: kirjan alkulehdillä olevassa luettelossa on 18 opettajan nimet. Lisäksi tietysti vielä oppilaita, pari kyläläistä ja poliisi.

Alussa on muuten myös kartta niille meille, jotka haluavat tarkkoja tietoja miljööstä. Kirjan tapahtuma-aika on syyslukukausi eli syksy ja talvi. Lumisen talven kuvaus sopi mainiosti minulle, kun makasin sohvalla lukemassa ja katseeni kirjasta nostaessani näin lumen kuorruttamat pihapuut.

Kirja on oikeastaan Ulla Aution kirjoittama selostus tapahtumista. Näkökulma on siis koko ajan hänen, ja vain hänen ajatuksiaan kuvataan. Kerronta ei kuitenkaan ole mitään tajunnanvirtaa, vaan selkeää kuvausta. Mukana on myös runsaasti dialogia.

Parasta minusta kirjassa on pienen kylän elämän kuvaus. Minusta on aina kiinnostavaa lukea koulumaailmasta, ja vaikka Tenhunen kuvaa minun silmiini "vanhan ajan" koulua, niin monet hahmoista olisivat täysin siirrettävissä nykykouluun. Henkilöhahmot ovat suurimmaksi osaksi eläviä ja todentuntuisia.

Kirjaa lukiessani mietin, miksi minua ei tässä ärsytä vanhanaikaisen maailman kuvaus samalla tavalla kuin jokin aika sitten lukemassani Maria Langissa. Osaksi kyse on ilman muuta Tenhusen tyylistä, joka on luontevaa, ja osaksi varmaan myös siitä, että kyse on Suomesta ja maalaiskylästä. Lisäksi Tenhunen osaa kirjoittaa jännittävästi. Tässä kirjassa jännitystä luo Punahilkka ja susi -teema.

Jännittävin, ja mielestäni paras, Tenhusen dekkareista on kuitenkin Mustat kalat, jota suosittelen niille, jotka eivät Tenhusta vielä ole lukeneet. Sen jälkeen voi sitten ahmia kaikki muut.

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Josiane Balasko: Asiakas


Keski-ikäinen nainen ostaa seksiä parikymppiseltä mieheltä. Josiane Balaskon kirjan aihe ei ole tavanomainen eikä kevyt. Kirja sen sijaan on melko kevyttä luettavaa.

Kirjan kansi on kuin kaupallisen alan oppikirjan, mikä lienee tarkoituskin. Kuitenkin kansi ja pokkarimuoto saivat ainakin minut epäilemään kirjan sisältöä. Takakansi antoi toivoa, koska siinä luvattiin, että kirjailija pohtii tässä esikoisteoksessaan "humanistisella otteella naisten yhteiskunnallista asemaa länsimaissa".

Humanistisuus tarkoittaa tässä yhteydessä ilmeisesti kilttiä asennetta kaikkia päähenkilöitä kohtaan ja yhteiskunnallisen aseman pohtiminen muutamaa kohtaa, joissa kritisoitiin kaupallisuutta ja vanhevan naisen asemaa seksi- ja avioliittomarkkinoilla.

Markkinoista tässä nimittäin puhutaan. Kirjassa on kolme päähenkilöä: bisnesnainen Judith, rakennusmies Marco / prostituoitu Patrick ja Marcon vaimo Fanny. He joutuvat tekemisiin toistensa kanssa, kun Marco/Patrickin bisnekset paljastuvat vaimolle. Marco/Patrickin ja Fannyn elämään vaikuttavat Fannyn äiti ja sisar, koska nuoripari joutuu vielä neljän avioliittovuoden jälkeenkin asumaan anopin luona. Fannylla on kampaamo, jonka raha-asiat ovat rempallaan. Tästä syystä Marco alkaa tienata rahaa huorana.

Kirja etenee kronologisesti niin, että kukin päähenkilöistä kertoo vuorollaan tapahtumista. Ensimmäinen konflikti syntyy Patrickin ja Judithin tapaamisista, sillä kokeneena seksipalvelujen ostajana Judith huomaa, ettei Patrick ole ammattilainen. Kirjan tapahtumiin enemmän vaikuttaa konflikti, joka syntyy, kun Fanny saa tietää, miten Marco on hankkinut perheen elannon. Marco nimittäin tekee seksityötä auttaakseen vaimonsa epäonnisia bisneksiä.

Kirjassa olevat painovirheet ja fonttikoon vaihtelut sekä paikoin epätyydyttävä käännös häiritsevät lukemista ja saavat epäilemään, että kirja on tuotu nopeasti markkinoille. Voisihan aihe olla kiinnostava esim. naistenlehtien käsiteltäväksi. Josiane Balasko vieraili ennen joulua Suomessa ja antoi haastattelun tv1:n Stradalle, mutta muuten kirjailijasta tai kirjasta ei ainakaan vielä ole paljon näkynyt mediassa.

Luin Asiakkaan lukupiirimme kirjana. Kirja valikoitui luettavaksi Stradan haastattelun perusteella. Kirja oli kuitenkin koko lukupiirille hienoinen pettymys, vaikka olisi luullut, että keski-ikäinen lukijaporukkamme olisi juuri kirjan kohderyhmää. Kirja todettiin lähes yksimielisesti kevyeksi. Henkilöitä pidettiin paitsi naiivisti käyttäytyvinä myös heikosti esitettyinä. Toiminnan motiivit olivat heikkoja, ja loppuratkaisu liian ennalta arvattava. Eniten kirjassa pidettiin ostos-tv:n maailman kuvauksesta ja Judithin ja hänen sisarensa välien kuvauksesta. Ja tietysti meitä huvitti suuresti kirjassa vilahtanut suomalainen henkilöhahmo.

En suosittele kirjaa vakavasti otettavana naisen aseman tutkielmana tai seksityöläisen elämän eläytyvänä kuvauksena, mutta voisin suositella sitä paikoin huvittavana nykymaailman tarinana.

tiistai 5. tammikuuta 2010

Leena Lehtolainen: Henkivartija (2009)

Leena Lehtolainen goes James Bond. Maria Kallio -dekkareiden jälkeen Lehtolainen tuo tuotantoonsa uuden sankarin.

Päähenkilö henkivartija Hilja Ilveskero on tosiaan sankariainesta. Hän on lapsuudessaan kovia kokenut nainen, joka on valmistunut amerikkalaisesta turvallisuuskoulusta henkivartijaksi. Vaikka miljöönä on lähes koko ajan Suomi, niin kirjan tapahtumat liittyvät eurooppalais-venäläiseen energiapolitiikkaan.

Sivuhenkilöitä on melkoinen joukko, ja osalla on dekkariperinteeseen kuuluva erikoinen nimi, esim. turvallisuuskouluttaja Mike Virtue tai oligarkki Valentin Paskevits. Lehtolaisen tapa kuvata sivuhenkilöitä on hieno. Hän piirtää muutamalla yksityiskohdalla uskottavan kuvan syrjäkylillä asuvasta pariskunnasta tai naapurin eläkeläisrouvasta. Rikollisten ja polisiien kuvaus on ainakin kirjan todellisuudessa uskottavaa.

Totta kai toivoisi, ettei Valentin Paskevitsin tai Boris Vasilievin kaltaisia roistoja tai murhatun liikenaisen Anita Nuutisen kaltaisia tyyppejä ole olemassakaan. Ainakaan Kotkan seudulla. Kirjassa nimittäin käydään pariin otteeseen kotikaupunkini tienoilla, tosin kartanossa, jota ei ole olemassakaan.

Olen ollut Leena Lehtolaisen fani jo kauan ja pidin tästäkin kirjasta. Kerronta on sujuvaa, kieli on hyvää ja seikkailun lisäksi lukija oppii hieman jotain ilveksistäkin. Lisäksi kirjassa on omaa genreään kommentoivaa ironiaa, josta pidän.

Lomadekkarilistalta on nyt toinen luettu. Saattaa olla, että Soininvaara jää lukematta, mutta Röngän ja Remeksen ehdottomasti luen ennen loman loppua.

maanantai 4. tammikuuta 2010

Kate Jacobs: Lankakaupan tyttö (2008)

Tämä kirja oli vähällä jäädä kesken, mikä on minulle harvinaista. Saatan ottaa kirjan lainaksi ja pyöritellä sitä viikonlopun lukematta, mutta yleensä jos jonkin kirjan aloitan, niin luen sen myös loppuun.

Onneksi kirja parani loppua kohti, joten ihan hukkaan heitettyä aika se parissa ei ollut. Harmittaa kyllä, koska ostin kirjan lahjaksi Siskolleni, joka lainasi sen minulle, vaikka oli jo aloittanut, koska "ei jotenkin päässyt alkua pitemmälle". En ihmettele, mutta harmittelen, että tulin ostaneeksi kirjan, joka ei sitten ollutkaan sellainen hauskan romanttinen kuin oletin.

Kirja on jatko-osa Pieni lankakauppa -kirjalle. Takakannessa tai sivuliepeissä ei missään sanota, että kirja olisi itsenäinen teos, eli siinä mielessä saan syyttää itseäni. Todennäköisesti ensimmäisen osan lukeneet pääsevät heti vauhtiin ja "ilahtuvat kuin kyläilyllä vanhojen ystävien luona", niin kuin takakannen mainosteksti sanoo. Minulle kirjan henkilöt eivät olleet vanhoja tuttuja, joten heidän elämäänsä hyppääminen ei heti onnistunut.

Kirjassa on naisjoukko, jota yhdistää lankakauppa ja sen syöpään kuollut omistaja Georgia. Naiset kokoontuvat säännöllisesti neulontakerhoon, kuten ovat tehneet viiden vuoden ajan Georgian kuoleman jälkeen. Kirja alkaa siitä, että kaupan nykyinen vetäjä on tehnyt siellä remontin ja kutsunut kerholaiset katsomaan lopputulosta. Tästä muutoksesta lähtee pikku hiljaa jokaisen kerhon jäsenen elämänmuutos.

Usean henkilön elämän, vaikka ne kietoutuvatkin yhteen, seuraaminen teki kirjasta hieman sekavan, vaikka tällainen kollektiivipäähenkilö mahdollistaa tietysti sen, että yhdessä teoksessa voidaan käsitellä monenlaisia naisen elämän tilanteita ja käännekohtia: aikuistuminen, ensirakkaus, lapsen saaminen, uran luominen ja erilaiset perhesuhteet. Viihdekirjalle tyypillisesti monia aiheita vain sivutaan.

Käännekohta sekä kerronnassa että lukijan mielenkiinnon säilymisessä on matka Italiaan. Jotenkin myös kieli muuttuu sujuvammaksi, tai sitten siihen tottuu. Kirjan alussa on paikoin omituisia pitkiä lauserakenteita tyyliin "Lukion ensimmäisellä ja toisella luokalla Dakotalla oli niin kova kiire koulukäynnin, isoäideillä vierailujen ja loputtomiin surutyöryhmiin isänsä painostuksesta menemisen takia - vaikka tämä ei koskaan tullutkaan mukaan - että hänestä tuntui kuin kaikki olisivat yrittäneet estää häntä viettämästä aikaa lankakaupassa".

Kirja sopii hyvin kevyeksi lomalukemiseksi. Uskon, että ensimmäisestä osasta pitäneiden mielestä tämäkin kirja on hyvä. Lisäksi vaikuttaa siltä, että jatko-osia on luvassa, sillä tässä kirjassa suunnitellaan kovasti häitä ja neulotaan juhlajakkua, mutta häitä ei päästä vielä viettämään.

Minusta kirjan paras juttu on lopun resepti. Kirjan yksi henkilöistä haaveilee kondiittorin urasta, ja hänen kerrotaan leipovan vähän väliä. Pidän ruoanlaiton kuvauksista ja resepteistä, ja niinpä yllätyin iloisesti, että kirjan lopussa annetaan omenavaahterasiirappimuffinsien ohje.

Nykyään lienee enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että kirjailijoilla on omat nettisivut. Niin on myös Kate Jacobsilla. Myös kirjassa kuvattu lankakauppa Walker & Daughter näyttää olevan olemassa. Sen sivuilla on runsaasti viittauksia kirjaan - ja toinenkin muffinsiresepti.

Ritva Kokkola: Kaupunginjohtajan kuolema (2008)

Kevyttä joululukemista. Tämän joulun dekkariputkeni aloitti Ritva Kokkolan toinen Perämeren rantaan sijoittuva dekkari.

Tälläkin kertaa murhaa tutkivat konstaapelit Laitakari ja Länsmans apunaan edellisestä kirjasta tuttu Laitakarin Pirkko-vaimo. Uusina apulaisina esitellään opetusneuvos Raimo Ruonala ja kirkkoherra Matti Päriharakka.

Murhattu on siis kaupunginjohtaja ja epäiltynä pienoinen joukko: Ella Sarviaho, Vesa Kiviranta, Juhani Ritikka ja Martin Jokisuu. Aivan. Näin monta erikoista sukunimeä menivät ainakin minulla monessa kohtaa sekaisin. Jokainen henkilö kyllä esitellään kiitettävästi.

Tarina etenee sujuvasti, ja tykkäsin kovasti pikkukaupungin ilmapiirin kuvauksesta, vaikka välillä teki mieli hypätä politiikkaan liittyvien pohdintojen yli. Tosin osa niistä oli hauskoja, kuten rikosylikonstaapeli Laitakarin visio lampaidenkasvatuksesta Pohjanmaalla. Varsinaisen murhajutun lisäksi selvitetään koiran katoamista, jota kautta Kokkola pääsee kuvaamaan mediaa ja ns. suurta yleisöä sekä perhe-elämää.

Ei ole helppo analysoida, miksi jokin kirja lähtee heti vetämään mukaansa ja jonkin toisen vain lukee. Tämä kirja ei imaissut mukaansa niin, että olisin valvonut yön lukiessa, mutta kyllä tämä sopii mainiosti luettavaksi leppoisina lomapäivinä.

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Pirjo Hassinen: Sano että haluat (2009)


Pirjo Hassinen kertoi romaanistaan Duetossa viime syksynä Petri Pietiläisen haastattelemana. He keskustelivat erityisesti kirjan ruokateemasta. Jotenkin minulle jäi vaikutelma, että kirjassa kerrottaisiin enemmänkin ruoanlaitosta ja ravintolakeittiön toiminnasta. Hassinen kertoi viettäneensä aikaa jyväskyläläisessä fine dining –ravintolassa, jotta pystyisi kuvaamaan keittiötyöskentelyä haluamallaan tavalla.

Kirjassa ravintolalla ja ruoanlaitolla on iso osa, vaikka kuvauksia ei niin paljon olekaan. Kirjan päähenkilöt Jimi ja Essi ovat keittiömestari ja kokki, jotka haaveilevat omasta ravintolasta, ”ruuan bordellista”, jonne ”tullaan jo valmiiksi halukkaana ja niin kovana että tuskin maltetaan valita”.

Kirja kuvaa noin vuoden pituisen ajanjakson kesästä kevääseen. Lukija saa olla varsinkin alussa tarkkana, että pysyy kärryillä. Tarinan minäkertoja on Jimin psykologivaimo Laura, joka tarkkailee ulkopuolisena miestänsä tämän saadessa kuulla, että Essi on kadonnut. Lauran kertomuksen välissä on kuukausien nimillä otsikoituja jaksoja, joissa kerrotaan Essin tarinaa. Nämä jaksot eivät ole kronologisessa järjestyksessä ja sisältävät lisäksi Essin lapsuus- ja nuoruusmuistoja.

Teos on taitavasti rakennettu ja kun rakenteen tajuaa, alkaa lukeminen olla helpompaa, vaikka ainakin minä olin parin päivän tauon jälkeen taas pihalla. Kirjassa on vetävä tarina, minkä ansiosta kiinnostus pysyy yllä, mutta välillä alan kyllästyä tähän hyppelehtivään kerrontatekniikkaan. Siksi kai olenkin dekkarien suuri ystävä. Suurin osa niistä kulkee alusta loppuun ilman kikkailua.

Jotain dekkarimaista tässä kirjassa kyllä on. Essin katoamiseen liittyvät hänen miesystävänsä Kimmon nuoruuskokemukset, joiden takia Essi tekee eräänlaista salapoliisityötä.

Kirjan pääteema on ihmissuhteet. Essin ja Kimmon erikoinen suhde hiertää Essin ja Jimin välejä. Laura epäilee miestään eikä tiedä, mitä pitäisi ajatella Jimin ja Essin suhteesta. Kaikkien elämään vaikuttaa halu. Kimmo haluaa seksiä, Essi ei. Laura haluaa perheeseen kolmatta lasta, Jimi puolestaan omaa ravintolaa. Lauran ammatin ja hänen kertomiensa potilaskertomusten kautta tilanteita laajennetaan yleisiksi.

En oikein osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en. Vaikka Laura analysoi lapsitoiveitaan, niin lapsettomana lukijana minä takerruin ehkä liiaksi Lauran lapsiaiheisiin ajatuksiin. Muiden henkilöiden kohtaloihin en samaistunut, vaikka Jimin tuska menetyksen edessä on kerrottu todella vaikuttavasti. Tässä, kuten muissakin Pirjo Hassisen teoksissa, eniten vaikuttaakin kuvaus, ja siksi kyllä suosittelen kirjaa.