keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Kesähömppää

Kira Poutanen: Rakkautta au lait & Tuija Lehtinen: Ruutukuningatar

Kira Poutasen Rakkautta au lait tarttui käteeni, koska takakannessa puhuttiin Nizzasta. Alkukesästä tein sinne päiväretken, joten ajattelin, että on hauska lukea jotain "tutuista" maisemista.

No, luin kirjan, mutta toivon muistavani seuraavalla kerralla, ettei Poutaseen tarvitse tarttua. Mielestäni viihdekirjassa pitää olla joko huumoria tai jännitystä tai jotain muuta tunnelmaa, joka vie mukanaan. Tämä kirja pyrki olemaan hauska: kirjan huumorin lähtökohta on sähläävä, tietämätön suomalaistyttö, joka pääsee mukaan jet set -elämään. Huvittavuus voisi syntyä kahden eri maailman törmäyksestä, mutta minua kirjan päähenkilön Lara Aution hahmo vain ärsytti, ei huvittanut.

Tuija Lehtisen kirjaan tarttuessani tiesin mitä tein. Olen lukenut hänen kirjojaan aikaisemminkin ja nyt muistini toimi. Lehtinen kirjoittaa sujuvasti, kirjojen huumori ei ole päälleliimatun tuntuista eivätkä henkilöhahmot täysin epäuskottavia. Kirjoissa on yhtymäkohtia Anni Polvan ja Hilja Valtosen viihdeklassikoihin: näpsäkkä sankaritar, työ- tai kyläyhteisö miljöönä ja tietysti komea sankari, joka loppujen lopuksi saa sankarittaren. Ruutukuningatteressa Isla Kaarna on työssä Luksus-tv:n toimituksessa ja pohtii, ollako vai eikö olla runoilevan jalkapalloilija Julle Juslinin kanssa.

Useinkaan ei romaanihenkilöiden nimiä jää miettimään, vaikka nimien tulkinnasta oppitunneilla puhunkin. Viihderomaaneissa nimet sen sijaan pistävät silmään lähes aina. Näidenkin kirjojen hahmogalleriassa on Lara Autio, Charles Belmar, Nina Frivole, Karin Swan, Vilja Virta ja Otso Kontio. Omalta osaltaan nimet luovat viihdekirjan maailmaa, jossa ei perusvirtasia nähdä.

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät & The Miracle at Speedy Motors
















Tässä on dekkareita minun makuuni. Olen lukenut kaikki suomennetut Mma Ramotswe -kirjat sekä yhden englanniksi ja pitänyt jokaisesta. Luulisi, että näihin kyllästyy, mutta kun olen lukenut korkeintaan pari kesässä, niin en todellakaan ole kyllästynyt, vaan kirjojen maailma on aina jaksanut ihastuttaa.

Alexander McCall Smithin luoma Mma Ramotswe -hahmo on Botswanan naisten etsivätoimiston numero yhden omistaja ja pääetsivä. Hän on perinteinen nainen, sekä ruumiinrakenteeltaan että ajatusmaailmaltaan. Hän arvostaa perinteitä ja hyviä vanhoja käytöstapoja. Hän on kuitenkin myös moderni nainen, joka siis omistaa oman yrityksen.

Mma Ramotswen apulaisena on Mma Makutsi, jonka vuoro on pikku hiljaa päästä naimisiin. Mma Ramotswehan sai J.L.B. Matekoninsa jo aiemmin. J.L.B. Matekoni omistaa Tlokweng Road Speedy Motorsin, jossa hänen apunaan toimivat Charlie ja toinen asentajaopiskelija. Melko uutena hahmona molemmissa firmoissa auttelee herra Polopetsi, joka romaanissa Onni ja siniset kengät selvittää hieman epäonnisesti yhden jutun.

Näissä romaaneissa ei ole seksiä eikä väkivaltaa, vaan kaikki etsivätoimiston jutut kaipaavat enempi psykologia kuin poliisia. Kirjojen rauhallinen tunnelma vie mukanaan. Etsivärouvat aloittavat päivänsä teetä juoden, ja on varmaan Mma Ramotswen ansiota, että rooibos-tee on suosittua. Sitä kuluu päivittäin paljon.

Kirjoissa kerrotaan Botswanasta, sen luonnosta ja ihmisistä. Mma Ramotswe on erittäin ylpeä maastaan, mutta hänen työnsä vie hänet myös huonojen asioiden luo.

En lue dekkareita oppiakseni mitään erityistä, vaan vain viihtyäkseni. Mma Ramotswe -kirjoista voisi kuitenkin oppia sen, että ihmiset ovat samanlaisia joka paikassa ja että elämän pieniin onnenhetkiin kannattaa tarttua. Päällimmäiseksi kirjoista jääkin mieleen leppoisan positiivinen suhtautuminen elämään ja ihmisiin.

Jens Lapidus: Rahalla saa (2006)

Rahalla saa on kovaksikeitetty rikosromaani. Kirja on ensimmäinen osa Stockholm noir -sarjaa, johon pitäisi ilmestyä vielä kaksi osaa. Rahalla saa ei kuitenkaan ole dekkari siinä mielessä, että poliisit eivät tässä kirjassa ole kuin sivuosassa.

Olen dekkareiden ystävä, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä mieluummin luen vanhanaikaisia arvoitusdekkareita a la Agatha Christie eli niitä samoja, joilla aloitin dekkareiden lukemisen.

Tämän kirjan sanotaan kertovan todellisesta Tukholman alamaailmasta. Kirjailija on asianajaja, joka on puolustanut Ruotsin pahamaineisimpia rikollisia. Näin kertovat sekä kirjan takalieve että kustantajan nettisivut.

Kirjan päähenkilöitä ovat rikolliset: chileläinen Jorge, serbi Mrado ja ruotsalainen JW. Heillä kaikilla on syynsä vihata R:ää, joka on yksi alamaailmaa hallitsevista pomoista. Kirja kertoo tarinaa vuorotellen jokaisen näkökulmasta. Vuorotellen lukija viedään vankikarkurin mukana epätoivoiselta näyttävälle pakomatkalle, rikoksia bisneksen lailla järjestelevän bodarin "liikematkoille" ja yläluokan luxus-elämää huumerahoilla kustantavan nuoren jupin mukana trendidiskoihin ja kotibileisiin.

Miehet eivät ole samaa jengiä, mutta heidän tiensä kohtaavat. Poliiseista ei tunnu heille olevan kuin vähäistä haittaa, eikä voi sanoa, että lopussa paha saisi palkkansa. Loppu jää oikeastaan auki, joten Stockholm noir 2:sta jäävät varmaan odottamaan ne, jotka tästä pitivät. Minä luulen, että näin realistinen ja paikoin järkyttävä kuvaus riittää minulle tästä sarjasta.



tiistai 28. heinäkuuta 2009

Ulla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot (2008) ja Äkkilähtö (2009)

Ulla-Maija Paavilaisen kirjojen tapauksessa kävi niin, että muistin lukeneeni yhden hänen kirjoistaan ja pitäneeni siitä. Kirja kertoi pyrkyrimäisestä naisesta, ja muistan sen olleen paikoin hauska, vaikka jotenkin loppu ei vastannut alun odotuksia.

Lainasin siis tutun kirjoittajan kirjat, kahdella eri kerralla tosin. Sokerisiskot oli ok, mutta Äkkilähtöä en lukenut kokonaan, vain hyppelin läpi.

Sokerisiskoissa minua vaivasi sama kuin edellisessä kirjassa (Sinulle luotu). Alkuasetelma, jossa siskokset Sirkku, Pulmu ja Marianne tapaavat äitinsä kuoleman jälkeen, oli kiinnostava, mutta kirjan edetessä naisten kohtalo ei kunnolla alkanut kiinnostaa. Luin kirjan loppuun, koska halusin tietää ainoastaan sen, miten nuorimman sisaren Mariannen suhde mallityttöön kehittyy.

Paikoin kirjassa on huvittavia kohtia, mutta mikään hauska tarina ei Sokerisiskot ole. Pilkunviilaajaminäni lisäksi ärsyyntyi pitkistä lauseista, eritoten luetteloista, ilman pilkkuja. Jos tarina vie mukanaan, eivät kielen "virheet" haittaa, mutta tarina ei vedä, alan kiinnittää huomiota pilkkuihin ja muihin, minkä jälkeen lukunautinto on tiessään.

Äkkilähtö ei myöskään ole hauska tarina. Päähenkilö Hanna menettää työnsä ja aviomiehensä. Hänen tyttärensä tulee Saksasta mukanaan poikaystävä ja kertoo, että Hannasta tulee isoäiti. Kirjan kielessä on Sokerisiskojen tapaan pitkiä lauseita ja moninaisia vertauksia. Tästä kirjasta en enää löytänyt mitään hymyilyttävää enkä ironiaa.

Jotenkin näistä kirjoista tuli surulliseksi. Ei toivoisi naisen elämän olevan kuvatun kaltaista, vaikeaa ja vailla iloa.