tiistai 18. marraskuuta 2008

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)


Risto Isomäki oli viimeistelemässä tätä kirjaa tapaninpäivänä 2004, jolloin tsunami iski Aasian rannikolle. Ilman tietoja tsunamista tämän kirjan lukeminen olisi ollut paljon helpompaa. Mielessä oli lähes koko kirjan ajan tsunamikuvat ja -kuvaukset, ja olo välillä lähes kauhistunut: tämän kirjan tsunami on megaluokkaa.

Isomäki yhdistää kirjassaan faktaa ja fiktiota. Sarasvatin hiekkaa on jännityskirja, jonka jännitys syntyy paljolti siitä, että lukija tietää asioiden olevan totta. Kirjassa esitetty maapallon hurja kohtalo olisi tutkimusten valossa täysin mahdollinen.

Isomäki kuvaa paljon ympäristöä ja kertoo eri henkilöiden suulla mielenkiintoisia asioita vanhoista kulttuureista. Kirjan lukujen motot ovat Platonilta, mutta siinä kerrotaan vielä vanhemmista kirjoituksista. Teoksen nimessä esiintyvä Sarasvati on joki, mutta myös intialaisen mytologian kirjallisuuden, oppimisen ja viisauden jumalatar.

Kirjassa on mielenkiintoinen henkilögalleria. Henkilöt ovat kotoisin monista eri maista. Päähenkilönä voi pitää venäläistä sukellusveneasiantuntijaa Sergei Savelnikovia, joka lähtee intialaisen meriarkeologin Amrita Desain avuksi tutkimaan mereen vajonnutta kaupunkia.

Äidinkielen opettajaa ihastutti tekstissä esiin tuleva kirjallisuuden ja kirjojejn kunnioitus sekä ylipäätään eri kulttuureiden arvon tunnustaminen.

Tämän kirjan luettuani aloin tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että en ole tehnyt tarpeeksi luonnon hyväksi, vaan melko surutta tuhlaan turhuuteen. Isomäki itse on esimerkillinen: hänen hiilijalanjälkensä on todella pieni. Hiilijalanjäljen voi testata Hesarin sivuilla.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Asta Leppä: Sinä et hävinnyt (2007)


Tämän syksyn lukemiset ovat olleet melko surullisia. Tämäkin kirja käsittelee kuolemaa. Tosin näkökulma on melko erikoinen: Asta Leppä ja hänen miehensä ovat eroamassa, kun mies kuolee onnettomuudessa.

Leppä on siis leski, mutta hän ei ole pelkästään rakastanut puolisoaan, vaan myös vihannut tätä. Kirja käsittelee lukujensa nimien mukaisesti kauhua, pelkoa, surua, vihaa, häpeää ja kyllästymistä. Vain yhden luvun nimessä on sana rakkaus.

Minusta on Leppä on tehnyt rohkeasti kirjoittaessaan kirjan. Kuva, joka hänestä ja miehestä syntyy, ei nimittäin ole mukava. Molemmat tuntuvat olevan kypsymättömiä, ja on ilmeistä, että he eivät sovi toisilleen. Mies on vauhtia ja vapautta rakastava kuumakalle; nainen hermokimppu, joka ripustautuu mieheen. He saavat kaksi lasta, joiden suru ja siitä selviytyminen on kuvattu hienosti.

Oli mielenkiintoista lukea tämä kirja heti Kluunin kirjan jälkeen. Kirjojen miehissä on samaa, molemmissa on kyse kuolemasta ja niitä lukiessa jäi välillä ihmettelemään, millaisissa parisuhteissa ihmiset elävät.

lauantai 8. marraskuuta 2008

Niina Repo: Arpi (2008) ja Kluun: Vaimo kävi lääkärissä (2003)



Lokakuun alussa oli "Pukeudu pinkkiin" -päivä osana Roosa nauha -kampanjaa. Lehdissä oli paljon asiaa rintasyövästä, joten voi olla, että kirjastossakin oli otettu kampanja huomioon tai sitten oli vain sattumaa, että samalla kertaa käteeni tarttui kaksi kirjaa, joissa käsitellään rintasyöpää.

Nina Revon Arpi on kirja, jota on vaikea kuvata. Repo kirjoittaa omasta rintasyövästään. Kirjassa on 99 eripituista tekstiä, joiden tyyli ja pituus vaihtelevat. Lyhimmät ovat rivin ja pisimmät puolentoista sivun pituisia. Osa teksteistä on runoja, osa suorasanaista kuvausta tai tajunnanvirtaa. Kirjassa on myös Laura Malmivaaran kirjailijasta ottamia valokuvia. Kuvat paljastavat arvet, mutta kuvaavat myös kaunista naista erilaisissa peruukeissa. HS.fin sivuilla on Suvi Ahola käsittelee ns. tunnustuskirjallisuutta, mm. Arpea.

Jo ensimmäinen kuva rinnanpoistoleikkauksesta jääneestä arvesta ja teksti "Minä kunnioitan sitä kukkivin köynnöksin, sillä se on minun arpeni / Minun arpeni on kaunis, koska se saattaa pelastaa minun henkeni" antaa käsityksen kirjan tyylistä. Arpi on omakohtainen, monella tapaa vaikuttava teos. Repo käsittelee aihettaan vuoroin liikuttavasti, vuoroin huumorilla. Paikoin voi lukea mm. nykyajan naiskuvan kritiikkiä, mutta erityisesti minuun vaikutti monesta kohdasta tulkitsemani optimismi.

Kluunin kirja "Vaimo kävi lääkärissä" on täysin erilainen. Kirjan näkökulma on miehen. Kirjan päähenkilönä voi pitää minäkertojaa Stijniä. Toinen päähenkilö on Carmen. Stijn ja Carmen ovat naimisissa ja pienen tyttären vanhemmat. Sitten Carmenilla todetaan aggressiivinen rintasyöpä.

Kirjan takakannessa sanotaan, ettei sitä voi lukea kuivin silmin. Minua kirja ei itkettänyt kuten Revon kirja, mutta pari kertaa tunsin raivoa. Stijn on nimittäin itsekeskeinen, ravintoloissa pyörivä ja vaimoaan pettävä tyyppi. Hän on kuitenkin myös lastaan rakastava ja vaimoaan tukeva mies, joka monta kertaa suuttuu vaimonsa puolesta.

En muista lukeneeni toista kirjaa, jossa on näin paljon kaikenlaista "extraa" eli joka on rakenteeltaan näin erikoinen. Kirjassa on kolme osaa ja epilogi. Osat on jaettu lukuihin, joiden otsikkona on sitaatti laulusta, runosta, romaanista, elokuvasta tai tv-sarjasta. Sitaatteja on mm. Beatlesiltä, Bruce Springsteeniltä, Sopranosista ja Milan Kunderalta sekä alankomaalaisilta laulajilta tai kirjailijoilta. Tekstissä on monenlaista fonttia. Yhdellä fontilla on leipäteksti, jonka lomassa on toisella kirjeitä ja tekstiviestejä ja kolmannella muistelmia. Lisäksi kuin kainalotekstinä on eräänlaisia tietolaatikoita, joissa selitetään, ketä ja mitä ovat tekstissä mainitut henkilöt ja paikat kuten ravintolat, sairaalat tai jotkin muut asiat, esim. termit.

Kirja pitää otteessaan. Vaikka Stijnistä saa melko epämiellyttävän kuvan, haluaa tietää, miten käy. Minä ainakin unohdin takakannen tekstin ja toivoin, että Carmen paranisi. Oli riipaisevaa lukea, miten Carmen suunnitteli hautajaisia ja kävi shoppailemassa arkkuvaatteita. Pari nimittäin suunnitteli Carmenin kuoleman ja hautajaiset pienintä piirtoa myöten. Kuolemankin he suunnittelivat, koska Alankomaissa on mahdollista saada eutanasia. Suomalaista lukijaa, ainakin minua, tämä hämmästytti. En osaa sanoa, liioitteleeko kirja vai onko se todella niin helppoa Alankomaissa.

Molemmat kirjat ovat minusta lukemisen arvoisia. Ne ovat erilaisia, mutta niitä yhdistää vaikuttavuus, joka tulee siitä, että molemmat kirjailijat ovat kokeneet sen, mistä kirjoittavat.